Uskollisuuden salatut puolet

Luku 20

Aamuaurinko paistoi kirkkaana verhottomasta ikkunasta suoraan Mishan silmiin, eikä edes peiton alle kaivautuminen auttanut tarpeeksi asiaa. Misha ei kuitenkaan herännyt kunnolla auringon valoon, vaan pystyi jatkamaan uniaan aina siihen asti, kun hän alkoi kuulla ärsyttää koputtamista. Kurkistaessaan peiton alta hän huomasi säikähtäneen näköisen kotitontun tuijottavan häntä suurilla mudan vihreillä silmillään. Huomattuaan Mishan olevan hereillä se kumarsi niin syvään, että kolautti päänsä lattiaan ja sopersi. “Anteeksi neiti, en tarkoittanut herättää sinua.” Misha pudisti päätään suuren haukotuksen keskeltä ja suki pörröisiä hiuksiaan, jotka muistuttivat hätkähdyttävän paljon korpin pesää. “Ei ei. Et sinä herättänyt minua, vaan tuo ärsyttävä koputus ikkunalta.” Misha huokaisi nyökäten kohti ikkunaa, jonka takana istui vaalea tunturipöllö kirje nokassaan.

Kotitonttu tarttui kiinni saastaiseen lakanaan, johon hän oli pukeutunut, ja kipitti ikkunan luo päästäen pöllön sisälle. Pöllö lennähti suoraan Mishan syliin tiputtaen kirjeen siihen. Heti sen tehtyään se nousi takaisin ilmaan ja lensi ulos avoimesta ikkunasta. “Tuonko teille jotain syötävää arvon neiti?” Kotitonttu kysyi arasti ja Misha nosti katseensa tähän kirjeestä. “Hmh? Aa kyllä aamupala voisi olla hyvä. Ja sen tuotua olisi mukava jos pesisit tuon saastaisen lakanan. Se likaa paikat heti ne siivottuasi.” Kotitonttu kumarsi syvään ja poistui huoneesta sormia napsauttamalla.

Misha käänsi katseensa takaisin kirjeeseen ja avasi sen varovaisesti. “Äiti kertoi sinun tulleen takaisin kotiin pääsiäislomaksi. Heti kun olet syönyt aamupalan tule pelaamaan velhoshakkia kirjastoon. Isä osti minulle joululahjaksi uudet nappulat. - Daniel” Misha hymyili pikkuveljensä kirjeelle. Oli niin Danielin tapaista lähettää pöllöpostiamieluumminn kuin vain kävellä hänen huoneeseensa sanomaan asiansa. Daniel oli täyttänyt juuri pari kuukautta sitten 11 vuotta ja syksyllä alkaisi hänen ensimmäinen vuotensa Tylypahkassa - sekä Mishan viimeinen. Saatuaan aamupalan ja syötyään sen Misha puki päälleen mustat farkut ja sinisen puseron. Kävellessään kirjastoon Misha huomasi, kuinka käytävät olivat muuttuneet. Taulujen määrä oli vähentynyt ja ne olivat jokainen asteen synkkämielisimpiä.

 

Kirjasto sen sijaan ei ollut muuttunut tippaakaan. Siellä oli takka sytytettynä jatkuvasti ja sen pehmeät matot olivat aina olleet samat. Suuret nojatuolit ja jättiläismäinen valikoima kirjoja oli aina tuonut Mishalle kodin tunteen ja siksipä juuri kirjasto oli hänen lempi huoneensa koko talossa. “Misha!” Iloinen ääni huudahtaa ja Mishaa kohti syöksyy lyhyt vaaleatukkainen poika. “Daniel! Minulla on ollut niin ikävä sinua. Siitä on niin pitkä aika kun viimeksi näimme.” Misha sanoi rutistaen pikkuveljeään hellästi. Daniel naurahti pienesti ja työntäytyi kauemmaksi. “Tule niin näytän sinulle uudet nappulani!” Hän sanoi innokkaasti vetäen Mishan mukanaan. Daniel olitotaalinenn vastakohta Mishalle suorilla vaaleilla hiuksillaan ja kasvonpiirteillään. Ainoa samankaltainen ominaisuus heissä oli heidän kylmän siniset silmänsä.

”Misha se on sinun siirtosi.” Daniel sanoi vaativasti ja Misha hätkähti hereille ajatuksistaan. ”Daniel olemme pelanneet kohta kolme tuntia ja olen voittanut 6-4 sinut ja tulen voittamaan tämänkin.” Misha sanoi virnistäen Danielin näyttäessä kieltä hänelle. He pelasit velhoshakkia vielä seuraavatkin kolme tuntia aina päivälliseen saakka, jolle heidän äitinsä tuli heidät hakemaan. Päivällinen oli katettu samaan huoneeseen, missä eilen oli ollut pieni kokous. Tällä kertaa sinne oltiin sytytetty takkaan tuli ja kynttilät paloivat. Misha istui Danielin kanssa pöydän toiseen päähän, missä he aina istuivat. Heidän lisäkseen pöydässä ei ollut muita kuin Kaylin ja Zachary. Ei mennyt kauaakaan, kun Draco, Narcissa ja Bellatrix saapuivat tulivat ja istuivat alas, mikä Dracon tapauksessa Mishan harmiksi tarkoitti paikkaa hänen vieressään.

Misha oli hyvin varma ettei päivällinen olisi voinut yhtään enempää kiusallisempi. Narcissa tarkkaili häntä koko sen ajan, kun taas Draco vältteli parhaansa mukaan edes koskematta Mishaan saatika katsomasta tähän. Kaikkien syötyä ja päivällisen päätyttyä Misha olikin ensimmäinen joka nousi ylös ja poistui paikalta. Päästyään portaikolle Mishan pysäytti huuto. ”Misha odota! Meidän on juteltava.” Misha kääntyi kasvokkain vakavan näköisen Narcissan. Misha käveli arasti naisen luo ja tämä aloitti huokaisten. ”Minä olen tietoinen sinun ja sen Weasleyn pojan tilanteesta ja niin varmasti on Dracokin. Mutta minä rakastan poikaani yli kaiken ja hän tuntuu tuntevan samoin sinua kohtaan. Sinä olet se todellinen syy miksi hän tekee Pimeyden Lordin tahdon mukaan. Sinä muutat häntä. Teet hänestä epäitsekkään. Hän on onnellinen sinun kanssasi. Olen huolissani hänestä. Sinä särjet hänen sydämensä valitsemalla Weasleyn. Hän haluaa sinun olevan onnellinen. Mutta hän haluaa sinun olevan onnellinen hänen kanssaan.” Narcissan sanat saivat Mishan menemään sanattomaksi ja painamaan katseensa maahan.

”Hän tekee minusta onnellisen. Mutta niin tekee Fredikin. En halua valita heidän välillään..” Narcissa naurahti pienesti. ”Et tietenkään halua. Rakastat heitä molempia ja minä ymmärrän sen. Mutta sinun on ymmärrettävä että sinä tapat minun poikaani päivä päivältä ja minä en hyväksy sitä. Olisi vain parempi jos katoaisit hänen elämästään lopullisesti.” Narcissa sanoi jämäkästi ja poistui paikalta jättäen kyynelsilmäisen Mishan seisomaan paikoilleen. Misha tiesi tekevänsä pahaa Dracolle kihlautuessaan Fredin kanssa. Hän näki tuskan Dracon silmissä aina tämän nähdessä sormuksen. Misha halusi saada Dracon tuskan loppumaan, saada hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Mutta loppujen lopuksi, mitä hän pystyi enää tekemään? Kuten Misha oli Narcissalle sanonut, hän rakasti Frediä sekä Dracoa molempia yli kaiken. Sen takia hän ei tiennyt, mitä hänen tulisi tehdä jotta saisi molemmat heistä onnellisiksi.

**

Jo 20 lukua, wow !! Kiitos kaikille ihanille lukijoille teidän rohkaisevista kommenteista, teidän ansiosta olen jaksanut kirjoittaa tätä tarinaa näinkin pitkälle!