Uskollisuuden salatut puolet

Paljastus

Misha istui hiljaa nurmikolla katsellen järven olioiden elämää. Oli lokakuinen kirpeä aamu, eikä kukaan ollut raaskinut jättää linnan lämpöä tullakseen ulos. Puiden oksilla olevat lehdet olivat muuttaneet väriään punaisiksi ja keltaisiksi. Nurmi ei ollut enää yhä vihreää kuin lukukauden alussa, vaan se oli alkanut jo kellastua. Kielletty metsä sen sijaan ei ollut muuttunut tippaakaan. Vaikka aurinko olikin noussut ja valaisi, oli kielletty metsä silti synkkä. Misha oli käynyt metsässä vain kerran – ensimmäisellä luokalla, kun hän oli saanut jälki-istuntoa Dracon, Nevillen, Ronin ja Harryn kanssa. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt Pimeän lordin, vaikkakin silloin hän ei vielä tiennyt olennon olevan hän.

Haikeana Misha siveli sormusta kaulakorussaan. He olivat sopineet Fredin kanssa, että heti koulun päätyttyä he menisivät naimisiin. Häiden ei tarvisi olla suuret, vain se olisi tärkeää että he saisivat toisensa. Kuitenkin näissä olosuhteissa heidän tulisi nopeuttaa naimisiin menoa. Pimeyden lordi oli noussut ja tuonut kaikki kauheudet mukanansa. Jästejä katosi ja taikaministeriin oli soluttauduttu. Misha ei sillä hetkellä halunnut mitään muuta, kuin saada Fred turvaan. Fred oli verenpetturi perheestä, heitä ei katsottu hyvällä. Vielä kaiken lisäksi Weasleyt suojelevat Potteria, joka vain pahensi asiaa. Kaikki nämä mietteet saivat vain Mishan tajuamaan, kuinka kovasti hän kaipasi Fredia. Kyllä he kirjoittivat toisilleen melkein päivittäin, mutta viime kerrasta kun he olivat nähneet oli jo aikaa. Vaikka he ei eivät voineetkaan koskea toisiinsa, riitti pelkkä näkeminen tuomaan suurta onnea heille.

Misha pyyhkäisi kämmenselällään karanneen kyyneleen poskeltaan ja nousi lähteäkseen. Kääntyessään takaisin linnaa päin, törmäsi hän Dracoon, joka katsoi häntä tulkitsematon ilme kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui ensin pettyneeksi, sitten raivostuneeksi ja lopulta loukkaantuneeksi, hänen nähdessään sormuksen Mishan kaulassa. Draco astui pari askelta lähemmäs ja nappasi sormuksen sormiensa väliin ja tutki sitä. Nopeasti Misha kuitenkin veti sen takaisin itselleen ja pujotti korun takaisin paidan sisälleen. Siinä he seisoivat ulkona vastakkain, kumpikaan ei sanonut sanaakaan. He vain tuijottivat toisiaan silmiin, yrittäen lukea toistensa sisintä.

Lopulta Draco ei enää kestänyt, vaan vajosi avuttomana maahan painaen kasvot käsiinsä. Misha ei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Draco ei koskaan ennen ollut näyttänyt heikkouttaan muille ihmisille. Kuitenkin Misha käveli pojan luokse, laskeutui hänen viereensä ja veti pojan syliinsä. Dracon vartalo nytkähteli pienesti kyynelten vuotaessa hänen silmistään. Hiljaa lohduttaen Misha silitti pojan hiuksia, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tiesi ettei ollut mitään sanoja, mitkä korjaisivat teon, minkä hän oli pojalle tehnyt. Lopulta Draco kokosi itsensä ja suoristautui. Hänen kasvoilleen oli kivettynyt kylmä naamio ja hän nousi lähteäkseen. Misha nousi hänen perässään ja pojan kääntyessä lähteäkseen, hän avasi suunsa. ”Mikset sano mitään? Kävelet vain pois tästä tilanteesta sanomatta sanaakaan.” hän parkaisi.

Draco pysähtyi ja kääntyi taaksepäin. ”Mitä haluat että minä sanon? Onnea kihlauksesta?” hän sanoi ivallisesti. Kyyneleet nousivat Mishan silmille ja valuivat hänen poskillaan. Hän oli puristanut kätensä nyrkkiin kylkiään vasten lujaa, muttei välittänyt siitä. ”Sinä et ymmärrä..” Draco naurahti ilottomasti ja katsoi Mishaa. ”Oi kyllä minä ymmärrän. Sinä valitsit verenpetturin. Sinä valitsit hänet paremman elämän toivossa. Mutta valitsit turhaan. Et voi muuttaa kohtaloasi. Sinut on tuomittu yhtälailla kuin minutkin. Varmasti kihlattusi ymmärsi tämän kaiken kun kerroit hänelle.” hän sanoi vihaisesti. Misha puraisi arasti huultaan ja laskee katseensa alas. ”Hah. Et ole edes kertonut hänelle lupauksestasi. Et usko että hän ymmärtäisi. Tiedät, että hän pitäisi tätä pahana asiana.” Draco jatkoi ja astui aivan kiinni Mishaan. ”Tämä on siis vain meidän kahden salaisuus. Et ole kertonut kenellekkään. Et myöskään ole kertonut kihlatullesi rakastavasi minua yhä. Hah. Hän ei varmasti pitäisi tietäessään meidän kahden viettävän aikaa kahdestaan. Voin luvata, että olen järjestänyt meille kahdelle paljon aikaa. Sinä autat minua tehtävässäni. Pian tajuat itsekkin rakastavasi minua. Et voi tunteillesi mitään. Me molemmat tiedämme, että olemme tarkoitettu toisillemme.” Draco sanoi arvoituksellisella äänensävyllä ja painoi huulensa Mishan huulille. Tällä kertaa Misha kuitenkin tajusi irtautua nopeasti suudelmasta ja perääntyä. Draco vain naurahti ja sanoi. ”Tiedän että kaipasit sitä rakas.” Ja niine hyvine hän lähti ja jätti itkuisen tytön paikoilleen.

Meni vielä monta minuuttia, ennen kuin Misha oli saanut kerättyä itsensä ja lähtenyt kävelemään takaisin linnaan. Miksi Dracon piti olla tuollainen? Miksei hän vain voinut hyväksyä asiaa, etteivät he kaksi voisi enää olla yhdessä? Ja miksi hänen piti vielä rakastaa Dracoa? Kysymykset pyörivät hänen päässään, kun hän käveli päämäärättömästi linnan käytävillä. Jossain vaiheessa hän kuitenkin tajusi alkaa katsoa ympärilleen ja kauhukseen hän tajusi olevansa eksyksissä. Oli kulunut niin pitkä aika, kun hän oli kävellyt ympäri linnaa ja nyt kaikki käytävät olivat jo kerenneet tulla tuntemattomiksi hänelle. Misha tajusi, ettei hänen auttanut muuta kuin jatkaa päämäärättömästi kävelemistä ja toivoa parasta.

Monen tunnin päästä Misha löysi kuin löysikin takaisin käytävälle, jonka hän tiesi johtavan aulaan. ”Aah Misha. Minulla olikin juuri sinulle asiaa, tulisitko huoneeseeni juttelemaan?” Albus Dumbledoren rauhallinen ääni kuului Mishan takaa ja hän hyppäsi säikähtäneenä kauemmas, mutta kuitenkin seurasi rehtoria tämän huoneeseen. ”Istuudu ole hyvä.” Albus sanoi istuen itse suuren pöytänsä toiselle puolelle. Rehtorin lintu Fawkes lennähti kultaisen oksikon päälle Albuksen viereen ja tämä silitti lintua katsellen Mishaa puolikuun muotoisten lasiensa yli. Hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi kauan Albus avasi suunsa. ”Onko nuori herra Malfoy jo keksinyt oivan tavan aiheuttaa minulle minun kuolemani?”