Lumi tuli sinä vuonna aikaisin

1. osa | Noah

I write, because creating something that didn't exist before is as close to magic as I'll ever get.
-
Inkalle, joka lupasi lukea kirjani, kun se valmistuu.
Eeville. Olet aina ystäväni.
Leealle, koska esittelit minulle itseni.

_______________________________

"Judi, söisit nyt edes vähän", maanittelin pikkusiskoani, joka näytti hapanta naamaa aamun puurolle.

"Hilloa!" tyttö täräytti, ja vilkaisi kaihoisasti "herkkukaappia". Siellä olivat kaakaojauheet, keksit, hillot, rusinat ja muut herkut.

"Johan minä sanoin. Ei tipu eikä lirise. Sokeri ei ole hyväksi hampaille. Tulee hammaspeikkoja", muistutin topakasti ja yritin turhaan saada puurolusikallista Judithin suuhun. Sisareni katsoi minua häivä huolta harmaissa silmissään. Olin - huonolla menestyksellä - yrittänyt saada häntä vähentämään sokerin syöntiä pelottelemalla häntä hammaspeikoilla, jotka olivat rumia otuksia jotka syntyivät liiasta sokerista. Minulla ei ollut varaa maksaa ylimääräisiä hammaslääkärireissuja.

Siitä lähtien kun äiti oli kolme vuotta sitten kuollut, olin pitänyt vuoden ikäisestä Judithista huolta. Isän rahoilla olin saanut ostettua ruokaa, vaikka leijonanosa menikin... isän omiin kuluihin.

Kun olin melkein kaksi vuotta sitten ilmoittanut isästä poliisille ja hänet vietiin vankilaan, en halunnut antaa Judithia adoptioon sillä tiesin, että minä tarvitsin häntä yhtä paljon kuin hän minua. Sain pitää hänet luonani ja vaikka tiesin, että meille koittaisivat vaikeat ajat, halusin pitää kiinni siitä vähästä, mikä oli perheestäni jäljellä.

Huokaisin, tiputin lusikan lätsähtäen lautaselle ja nostin kädet ylös antautumisen merkiksi.
"Selvä, ei sitten, mutta tämä on sinun aamupalasi - eli ruokaa. Jos et syö sitä nyt, sinulle tulee kova nälkä, mutta syöt sen myöhemmin. Usko pois, ei se tuosta ainakaan parane."

No shit, Sherlock, ääni päässäni sihisi. Hauska huomata, että aivosi pystyvät päättelemään edes jotain. Mikä on seuraava maailmaa mullistava keksintösi? Vessapaperi?

En välittänyt sanoista, jotka syövytin sydämeeni. Ne olivat harmittomia kuiskauksia pimeässä, mitätöntä suhinaa korvissani, lauseita, jotka olivat arvottomia huomioitavakseni. Miten voisin loukkaantua omista ajatuksistani, omista tunteistani?

Ääni oli arvaamaton. Joskus se hymisi lohduttavia kehuja sisimpääni saaden pahan oloni väistymään hetkellisen mielihyvän tieltä. Silloin olin ylpeä, että pystyin arvostamaan itseäni. Joskus se taas irvaili kaikelle mitä sanoin, saaden minut itkemään tai nauramaan pöljillä kommenteillaan.

Tiesin, että ääni sanoi minulle ne ilkeät asiat, jotka olin itse liian arka sanomaan. Se lohdutti minua samalla tavalla, kuin toivoisin jonkun minua lohduttavan. Niin kuin äiti oli lohduttanut.

Tuijotimme molemmat harmahtavanruskeaa laastia, jota kaupan etiketit mainostivat moniviljapuuroksi. Okei - myönnetään. Ei näyttänyt kauhean houkuttelevalta, mutta puuro oli halpaa, ja päivällä söimme mitä mielimme.

Judith epäröi. Hän ei pitänyt tuosta töhnästä ollenkaan, mutta toisaalta joutuisi nielemään sen kuitenkin. Näin että hän oli kahden vaiheilla, ja käytin tilaisuutta hyväkseni tuuppaamalla lusikallisen hänen suuhunsa.

Judith maisteli puuroa sekunnin, ja sylkäisi sen sitten inhoten ulos. "Hyi yök, nyt en kyllä ainakaan syö!"

Ruoka lätsähti paidalleni. Älähdin ja repäisin paperia hinkaten tahraa epätoivoisesti pois. Enhän minä näin voisi mennä töihin! En saanut puuroa kokonaan pois, joten joutuisin vaihtamaan paidan. Huokaisin turhautuneena ja kannoin kipon jääkaappiin.