Loved you since day one

Luku 8

Livia

Koko loppu viikon olen vihotellut Martinukselle. En ole kyllä edes nähnyt häntä, kun kerran. Ei poika kuulemma ole käynyt kuin kerran syömässä sen jälkeen, kun näki minut Ottarin kanssa. Hän ei ole muuten edes poistunut huoneesta.
Torstaista asti olen alkanut myös oksennella ja voida huonosti. Etenkin aamuisin. Ja mitä kauemmin se on kestänyt olen alkanut tuskia enemmän muille. Olen myös suuttunut aivan turhista asioista, mutta leppynyt nopeasti.

"Mikä olo?" Hilde kysyy astellessaan pois vessasta. "Ihan hyvä", mutisen. "Lähetäänkö syömään?" Erika kysyy. Nyökkään ja nousen ylös Hilden sängyltä. Astelen ensimmäisenä ulos huoneesta ja huomaan Peterin ja Simonin. "Huomenta", Erika sanoo pojille jotka säpsähtävät. "Liv onko sulla vielä kortti Martinuksen huoneeseen?", Peter kysyy. "Ei. Jätin sen sinne huoneeseen", vastaan kulmat kurtussa. "Voi vittu. Yritetään saada se yks pois sieltä huoneesta", Simon huokaisee. "Eikö ois järkevää käydä kysyy jostain respasta, että saatteko siihen huoneeseen kortin", Erika sanoo.
"Se huoneen ovi on nyt auki", hengästynyt Iris sanoo. Lähdemme kaikki kohti Martinuksen huonetta.
Poika tuhisee hiljaa sängyllä. Lakanoissa on punaisia pilkkuja ja tiedän hyvin mistä ne ovat tulleet. Tai ainakin nyt, kun nään Martinuksen reisissä olevat viillot. Mahassani muljahtaa ikävästi ja huono olo valtaa minut jälleen. Käännyn ympäri ja astelen nopeasti ulos huoneesta. Onko Martinus todella tehnyt tuon kaiken vain minun takiani? Olenko saanut tuon pojan kärsimään noin paljon?  Kyyneleet kohoavat jälleen kerran silmiini. Tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi. Todella kamalaksi. Kuka nyt haluaisi saada toisen satuttamaan itseään.

"Livia sua ei oo näkyny", kuulen Ottarin äänen edestäni. Nostan katseeni häneen. Yritän vääntää hymyä huulilleni, mutta siitä ei tule mitään. "Onko kaikki ok?", Ottar kysyy ja laskee kätensä olkapäilleni. "Mä oon ihan kunnossa", huokaisen ja irrotan itseni hänen otteestaan. Lähden hissejä kohti. Päässäni pyörii vain Martinus. Kohta käytävää pitkin kaikuu kova huuto. Tunnistan äänen vaikka unissani. En saa mitään selvää sanoista. Kohta Martinus ilmestyy käytävälle. Katseemme kohtaavat hetkeksi jolloin näen hänen turvonneet silmät ja kuivuneet kyyneleet poskilla. Hänen kasvot ovat läikikkäät ja silmäpussit ihan kamalan kokoiset. Minun on pakko kääntää katseeni lattiaan. Piirrän jalallani maahan pientä ympyrää ja odotan hissin tuloa. Lopulta vierestäni kuuluu kilahdus ja ovet avautuvat. Olen jo ryntäämässä sisälle hissiin, mutta loput Ottarin porukasta seisovat hississä hämmentyneenä. Näen sivusilmällä vain Martinuksen kiirehtivät portaisiin.

***

Pyyhin viimeisetkin kyyneleet poskiltani ennen, kun poistun vessasta. Meinaan törmätä Hildeen. "Puhutaan Liv", tyttö sanoo. Kohotan kulmiani kysyvästi. "Sun pitää puhua Martinuksen kanssa. Se ei kuuntele meitä. Anna sen selittää", Hilde sanoo ja nappaa toisen käteni omaani. Toista hän pitää selkänsä takana kuin piilotellen jotain. "Mä annoin sille meijän suhteen alussa yhen mahollisuuden ja sanoin, jos se mokaa niin mä en jousta siitä. Se mokasi silti", tuhahdan. "Puhu sille silti. Sä et oo kuullut sen osuutta tarinasta. Sä et tiedä mitä oikeasti tapahtu", Hilde sanoo. Huokaisen syvään, mutta nyökkään. Ehkä pitäisi edes yrittää puhua. "Ja siitä sun huonosta olosta. Sitähän on ollu yleensä aamuisin?" Hilde varmistaa. "Joo ja sit se menee yleensä kahdentoista aikaan ohi", vastaan. Hilde ottaa kätensä selkänsä takaa ja ojentaa pienen pahvilaatikon minulle. "Sulla on aamupahoinvointia, mielialan vaihtelua ja ramppaat koko ajan vessassa", Hilde toteaa varovasti. Suuni loksahtaa auki. Pudistelen päätäni ja naurahdan kuivasti. "En varmasti oo raskaana", tuhahdan. "Tee se silti. Et voi olla muuten varma", Hilde sanoo ja ojentaa pakettia vielä lähemmäs. Nappaan sen käteeni ja astelen takaisin vessaan. Nyt vaan toivotaan, että tämä on ihan turhaa. En nimittäin haluaisi sopia Martinuksen kanssa ja lopuksi kertoa, että on raskaana.

***

Heiluttelen testiä kädessäni ohjeen mukaan ja jätän sen hetkeksi lavuaarin reunalle. Huuhtelen käteni ja nappaan testin mukaani. Kipitän Hilden luo. Tuo lupasi olla kertomatta muille oli tulos mikä tahansa. Saisin kertoa ihan itse, kun hyvältä tuntuu. Käännän katseeni takaisin testiin johon ilmestyy yksi viiva. Lopulta myös toinen haalea viiva tulee näkyviin. Ei tämä voi olla todellista. Olen vasta 18-vuotta täyttänyt nuori. En minä halua vielä lasta. En ole ikinä ollut ihminen joka rakastaa lapsia mitenkään erityisen paljon, joten tämä ei ole suurin unelmani. Tilannetta ei auta, että Martinus on minua vuoden nuorempi ja lisäksi vielä nousussa oleva artisti. Puristan silmäni kiinni. Ensimmäinen päättäväinen kyynel vierii poskelleni. Kertokaa nyt joku tämän olevan vain paha painajainen. "Mä oon pahoillani", Hilde kuiskaa. "Miten täs pääsi käymään näin?", nyyhkytän. Hilde kietoo kätensä tiukasti ympärilleni. "Mä en tiedä. En tosissaan tiedä", Hilde sanoo rauhallisella äänellä. "Mä oon aina sun tukena. Muistathan sen?", tyttö kuiskaa korvaani. Minulla on parhain paras ystävä maailmassa. Se on varmaa.
______________
734 sanaa.

Julkaistu 5.7.19

Mä tiedän tän olevan niin klisee juttu kun voi olla, mutta mun oli pakko.

-Petra