Loved you since day one

Luku 19

Livia

"Martinus sä voit päästää jo irti", huokaisen ja yritän näpertää pojan sormia auki. "Mitä jos mä en halua?" kuulen äänen pääni yläpuolelta. "Ei me tässä voida ikuisesti maata. Kaiken päälle mun pitäs päästä vessaan ja syömään", huokaisen. "Nälkä kiukku iskee kohta."
Martinus naurahtaa hiljaa, mutta ei vieläkään päästä irti minusta. "Mihin sä haluut mennä syömään?"

Käännyn ympäri Martinuksen käsien välissä ja tutkailen hetken tuon silmiä. "Johonki mikä on tässä mahdollisimman lähellä. Ei houkuttele kävellä tuolla kauheesti", sanahdan. Ulkona sataa kaatamalla ja ukkostaa. Tuulikaan ei ole pienimmästä päästä.
"Kysytäänkö muutki mukaan vai mennäänkö kaksin", Martinus virnistää. "Saat kuule unelmoida vielä siitä romanttisesta illallisesta, koska nyt me mennää koko porukka syömään", tuhahdan. Martinus naurahtaa uudelleen ja irrottaa otteensa ympäriltäni.
Marcus ja Martinus olivat lopulta saaneet sovittua, kun olivat törmänneet eilen käytävällä. Kiitän luojaa etteivät he olleet kaksin. Pienellä painostuksella nuo olivat suostuneet puhumaan asiat selviksi.

***

"Ootko jo tulossa", Martinus koputtaa vessan oveen. "No oota nyt vielä hetki", tuhahdan. Vilkaisen itseäni suuresta peilistä. Ei mitään normaalista poikkeavaa. Työnnän oven auki, mutta se kolahtaa jotakin vasten. "Auts", Martinus sanahtaa ja hieraisee otsaansa. "Mitäs seisoit siinä", naurahdan ilkikurisesti. Martinus pyöräyttää silmiään ja vetää minut kainaloonsa. Tuo pörröttää hiuksiani. "Voisit lopettaa ton ovilla hakkaamisen", Martinus toteaa huvittuneena. "Mistä minä tiiän millon seisot oven edessä", kohotan toista kulmaani. Poika naurahtaa hiljaa ja samalla tuon puhelin pärähtää soimaan.
"Joo joo, ollaan tulossa", Martinus tuhahtaa puhelimeen, jonka jälkeen lopettaa puhelun. "Ne oottaa jo", tuo sanoo ja tuuppaa minua lähemmäs kenkiäni. Nappaan vielä ylähyllyltä sateenvarjon mukaani, ennen, kun painelen hotellin käytävälle.
"Ota se...", ehdin aloittaa, kun takanani kuuluva oven sulkeutuminen keskeyttää sen. "Avainkortti", huokaisen ja hieraisen kasvojani. "Ei hitto", Martinus älähtää.  "Noh eiköhä me saada respasta uus kortti tai sit siivojat voi avata ton", kohautan olkiani. "Mut nyt me mennää syömää, mulla on kauhee nälkä", sanahdan ja tartun Martinuksen ranteesta kiinni.

***

"Mikä teillä kesti?", Marcus parahtaa. "Toi tohelo jätti meijän avainkortin sinne huoneeseen."
"Älä yhtään mua syytä. Yhtä paljon tää on sunki vika", Martinus nauraa. Tönäisen tuota pienesti ja pyöräytän silmiäni. "Älä naura. Sun tavarat on siellä huoneessa. Etkä tiiä millon pääset sinne sisälle", tuhahdan. "Nii, mutta mulla on ainaki puhelimeni", Martinus virnistää tyytyväisenä. "Mutta ei laturia", taputan Martinusta olalle. "Sulla on mut", hymyilen. Martinus hymyilee suloisesti ja kallistaa päätään. "Nii on. Ja hyvä nii", Martinus sanoo ja sekoittaa uudestaan hiuksiani. "Vaikka hakkaatki mua ovilla, nii oot korvaamaton."
"Te ootte oikeesti aika sopivia toisille. Voitte kettuilla ensin, jonka jälkee alatte latelee siirappisia söpöilyjä", Hilde hihkuttaa. En voi estää naurahdusta karkaamasta huuliltani. Muiskautan nopean suukon Martinuksen huulille.
"Ja nyt sitä ruokaa", sanon. Ulkona sataa edelleen kaatamalla, mutta kai siitä selviäisi. Lähimpään ruokapaikkaan on kuitenki vain 500 metriä. Ja sen jälkeen pääsisin loppu illaksi Martinuksen lämpimään kainaloon makoilemaan.
_____________
463 sanaa.

Julkaistu 16.8.19

En ala jaarittelemaan tässä mitään vaan meen nukkuu mun univelat pois :)

-Petra