Loved you since day one

Luku 20

Martinus

Livia tuhisee vieressäni hiljaa. Minä en vain saa unta vaikka kuinka yrittäisin. Lakanat tuntuvat normaalia hiostavammilta ja ryttyisemmiltä allani. Ajatukset vain pyörivät päässäni ympyrää, eivätkä jätä rauhaan. Silmien sulkeminen tuntui lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Tyttöystäväni mutisee jotain unissaan, jonka jälkeen huitaisee kädellään minua. Huokaisen hiljaa ja työnnän peiton sivuun. Nousen istumaan sängylle ja hieraisen kasvojani. Seinällä tikittävä kello näyttää viittä aamulla. Haron sotkuisia hiuksiani pienesti hermostuneena. Lopulta heitän jalkani sängyn reunan yli viileälle lattialle ja kömyän jaloilleni. Livia päästää kovaäänisen tuhauksen, mutta kääntää vain kylkeään. Kiskon hupparin ja verkkarit päälleni. Hiippailen varovasti eteiseen ja tungen kengät jalkoihini. Nappaan valkoisen avainkortin pöydältä ja tungen sen taskuuni ennen, kun avaan oven hiljaa.

Laahustan hisseille ja painan seinässä olevaa nappia. Edestäni kuuluu korkea kilahdus, jonka jälkeen hieman rahisten ovet avautuvat. Nojaudun hissin seinää vasten vajoten ajatuksiiini. Oikeastaan ainoat ajatukseni olivat Livia ja lapsi. Miten muka pärjäisin lapsen kanssa tämän ikäisenä. Asiaa tietenkin helpottaisi, jos en olisi artistin alalla. Joutuisin matkustamaan huomattavasti vähemmän. Eikä olisi pelkoa, että joku fani saa tietää ja asia lähtee leviämään kuin rutto. Hissin ovet aukeavat joten nousen kunnolla jaloilleni. Respan takana seisova nuori tyttö hymyilee minulle, kun astelen ulos hotellin ovista. Suuntaan askeleeni kohti rantaa. Hieman kostea ja kylmä ilma tunkeutuu hupparini hihoista sisään. Ukkonen oli lakannut jo, mutta kauempana kuului välillä jyrinää. Koko matkan aikana vastaan ei tullut, kun yksi nuori poika. Tuo oli selvästi juonut jotain vettä vahvempaa. Siihen malliin se huojui kävellessään. En kuitenkaan sitä jäänyt miettimään pitemmäksi aikaa. Istahdan kylmälle hiekalle suunnaten katseeni merelle. Vedän jalat kiinni kehooni ja kierrän käteni niiden ympärille. Lasken leukani polveni päälle vajoten vain syvemmälle ajatuksiini.

***

En tiedä kauanko siinä istuin vain ajatellen, mutta pian tajusin, että aurinko oli alkanut jo nousta ja värjännyt taivaan punaisen eri sävyillä. Kello oli varmasti jo lähemmäs kahdeksan. Tai ainakim veikkasin niin. Eihän minulla ollut edes puhelinta mukana. Sen olin jättänyt ajatuksissani huoneeseen. Luultavasti Livia ja muut olivat jo syömässä. Ne kaikki on kauheita aamuvirkkuja siinä missä itse voin nukkua helposti yli puolenpäivän.

***

Laahustan hitaasti hotellin ovista sisälle. Se sama punahiuksinen ja pisamakasvoinen tyttö seisoi edelleen respan takana. Sen enempää miettimättä otan määränpääkseni aamupalasalin. Ja siellähän ne istuivat syömässä. Marcus huomasi minut ensimmäisenä, koska sanoi jotain joka sai Livian pomppaamaan ylös tuolilta ja juoksemaan luokseni. Tuo kietoo kätensä tiukasti ympärilleni ja painaa kasvonsa vasten rintaani.

"Missä sä olit?"

Tiesin, että tuo kysymys oli tulossa, mutta en siltikään tiennyt mitä vastata. Jos valehtelisin en rasittaisi Livian päätä yhtään enempää, mutta se voisi myös päättyä huonosti. "Ulkona", ynähdän. Livia kohottaa kysyvästi kulmiaan. "Tähän aikaan?"
"En saanu koko yönä unta", naurahdan kuivasti. "Onko kaikki ok?" Livia kysyy. "On on", hymähdän hiljaa. Marcuksen ilme kertoi, että hän ei todellakaan uskonut minua ja Liviallekin tuo näytti menevän läpi rimaa hipoen. Lopulta käännyin ympäri mitään sanomatta ja astelin hakemaan ruokaa itselleni. Vaikka olin juuri istunut monta tuntia ulkona ajatuksia selvitellen niin ei siitä kyllä juuri hyötyä ollut. Edelleen kaikki tuntuu edellee ihan yhtä ahdistavalta.
______________
557 sanaa.

Julkaistu 21.8.19

Tän piti tulla kyllä vasta huomenna, mutta ei kai sillä niin väliä oo.

Nyt ku koulutki on alkanut niin mulla ei ole aikaa kirjottaa niin paljon joten mun kaks muuta kirjaa jää taolle siks ajaksi että saan tän kirjoitettua loppuun.

Ja jotenki tää yks luku viikossa ei tunnu välillä ihan toimivan joten jos joka viikko ei tuu lukua nii se johtuu siitä että mulla ei ole aikaa.

-Petra