Loved you since day one

Luku 15

Livia

"En mä kuitenkaan mitään ehtiny sanoa", Hilde parahtaa. "No eikö oo vähän epäilyttävää, että sanot Ja niille on Jonka jälkeen lyöt käden suus etee", kohotan kulmiani ja ristin käteni rinnalleni. "Ei ne tajunnu", Hilde vinkaisee. "Ne olis voinut tajuta! Ne voi tajuta edelleen! Tietenkin niillä on epäilyksiä!", huudahdan. "Käyttäydy vaan normaalisti äläkä sano mitään siitä", Hilde sanoo. Huokaisen raskaasti. "Pitää niille kuitenkin jossain kohtaa kertoa. Ei tää vielä näy, mutta mistä sitä tietää näkyykö jo loman lopussa", mutisen. Hilde kietoo kätensä ympärilleni ja vetää kiinni itseensä. "Sä oot kestäny vaikka ja mitä. Sä kestät tänkin", Hilde kuiskaa. Nyökkään vastaukseksi. Vetäydyn halauksesta ja katsahdan Hildeä olkani yli.
"Vika huoneessa on mätämuna", kiljaisen. "Edelleen se sama lapsi sisältä", kuulen tytön mutisevan ennen, kun pinkaisemme molemmat juoksuun.
Hengästyneenä alan hakata ovea. Kohta Hilde ilmestyy viereeni. Tukin tuon reitin niin, että pääsen ensimmäisenä sisälle huoneeseen. Ainakin toivottavasti. Hilde nauraa epämääräisesti samalla huohottaen. Kohta Martinus avaa oven kulmat kurtussa joten ryntään sisälle.
"Hah! Voitin!" huudahdan ja käännän katseeni Hildeen. Lopulta kuitenkin purskahdan nauruun ja valun seinää pitkin istumaan. Kaksi kerrosta ylemmäs juokseminen osottautui raskaammaksi mitä odotin.

"Mitä te puuhaatte?", Marcus kysyy huvittuneena. "No Liv on edelleen sisältä sama pikku kakara.... Tai sitten sen...", Hilden lause keskeytyy, kun käännän katseeni häneen. Tiedän hyvin mitä hän on sanomassa.
Hilde on tunnettu hänen oudoista lisäyksistä lauseen perään. Niissä ei ole mitään pointtia ja välillä joutuu miettimään pitemmän aikaa, että ymmärtää mitä hän tarkoitti.

"Eih", Hilde parahtaa. "Lyö vaan", tyttö sanoo ja kääntää toisen poskensa minulle. Läpsäisen sitä avokämmenellä. En viitsi häntä kuitenkaan kovin kovaa lyödä. Ei hän mitään kuitenkaan paljastanut.

"Mitä nyt?", Loki kiinnostuu ensimmäisenä. "Tyttöjen juttuja", Hilde sanoo. "Miks me ei sitten tiedetä?", Iris kysyy. "Mikä on niin salasta, että ei voi meille kertoa?", Malla yhtyy keskusteluun.
"Oliko se raskaustesti sun?", Marcus kysyy ja ristii kätensä rinnalleen. Katson poikaa silmät pyöreinä ja suu pienesti raollaan. "Mikä raskaustesti?", Loki kysyy. "Hilden ja Erikan huoneessa oli raskaustesti. Hilde tietää kenen se on eikä suostu kertomaan", Peter selittää nopeasti. "Oliko se sun", siskoni kysyy. Käännän katseeni lattiaan ja mietin mitä minun pitäisi vastata.

"Eli on", Marcus tuhahtaa. "Ette oo tosissanne! Martinus!", Marcus korottaa ääntään. "Sä tiedät hyvin mitä oon sanomassa joten en edes aijo tuhlata mun aikaa siihen", Marcus sihahtaa ja tönäisee pikkuveljensä pois tieltään. Kohta huoneen ovi pamahtaa kiinni ja huoneeseen laskeutuu painostava hiljaisuus. Painan kasvoni polviini enkä jaksa taistella kyyneliä vastaan. Annan suolaisten vanojen valua poskillani ja kastella polveni. Yritän estää nyyhkäisyn karkaamasta suustani, mutta ihan turhaan. Tunnen jonkun alkavan silittää selkääni. Tunnistan hänet pian Martinukseksi.
"Kaikki on kunnossa", Martinus kuiskaa hiljaa ja vetää minut syliinsä. Nyyhkytän tuon olkapäätä vasten.

"Livia mä en oikeesti tiedä mitä mun pitäs sanoa. Mä oon iloinen, mutta myös vähän katkera", Loki huokaisee. "Älä sano mitään", huokaisen hiljaa.
"Mä haluan olla hetken yksin. Mä en halunnu kertoa tätä vielä, koska en oo edes ite sulattanut koko asiaa kunnolla", sanon ja nousen Martinuksen sylistä.
Lähden kävelemään hotellin vieressä olevaa baaria kohti.
Baarimikko antaa minulle keltaisen juoman käteeni. Olen juuri viemässä sen huulilleni, kun muistan jälleen sisälläni kasvavan ihmisen. Lasken juoman pöydälle ja nojaudun käteeni. Ajatukseni juoksevat valon nopeudella sinne tänne ja yritän saada niitä parhaani mukaan kiinni. En saa kuitenkaan yhdestäkään mitään selvää. Marcus on vihainen. Niin myös luultavasti Iris. En yhtään ihmettele, jos edes äiti ei halua minua kotiin. Voisinhan minä tietty muuttaa omilleni, mutta ei se tuntuisi samalta. Minulla ei olisi sitä kotia jossa olen kasvanut ja jossa perheeni asuu.
Otan juoman käteeni. Ihan sama. Tarvitsen jotain helpotusta. Kulautan nestettä kurkustani alas ja jään katselemaan rakennusten taakse laskeutuvaa aurinkoa.
_____________
614 sanaa.

Julkaistu 23.7.19

Tää on niin outo luku, että mua hävettää julkasta tää.

Te kuitenkin toivoitte draamaa ja söpöilyä joten sitä saa mitä tilaa.

-Petra