Ontto mieli

Luku 1: Käännetty selkä

Metsän reunalla tuuli löytää Marilianin hiukset, silittää ne vireellään taakse. Polku alkaa puiden loputtua, Marilian pysähtyy vetämään henkeä. Polku ylös, askelia askelten perään, kunnes mäen päällä jyhkeänä lepäävä muuri tulisi hänen eteensä. Nainen luo vielä nopean vilkaisun taaksensa. Metsää ei ole jätetty vuosikymmeniin. Hiljaisten vuosien paino lepää Marilianin kapeilla, iättömillä harteilla. Hän ottaa ensimmäisen askeleen ulos metsästä, vetää keuhkonsa täyteen havujen tuttua tuoksua ennen kuin päästää irti.

Korkeammalla metsän koko korostuu. Jopa mäen päältä puut näyttävät hipovan taivasta. Miten vahva, miten kaunis. Marilianin sydän täyttyy varmuudesta hänen katsellessaan kotinsa katon muodostavia tummia puita. Hän kääntyy kohtaamaan muurin, joka on niin korkea, että häntä miltei naurattaa. Aivan kuin se olisi rakennettu pitämään kyläläiset sisällä eikä ulkopuolisia ulkona. Kyläläisten pelko on tehnyt heistä vankeja.

"Seis!" kuuluu muurin yläosasta. Portin vierelle, kauas maan rajasta, on asetettu soppi vartijoille.

Marilian nostaa katseensa ylös.

"Ilmoita nimesi ja päämääräsi kylässä."

"Olen Marilian, ja olen tullut tänne metsästä tapaamaan Emeraldia."

Marilian saattaa miltei nähdä, kuinka vartijat vaihtavat epäileväisiä katseita.

"Saavutko sinä metsästä?"

"Mistä muualtakaan?"

"Ole hyvä ja tyhjennä laukkusi sisältö, jotta voimme arvioida päämääräsi jalouden."

"Päämääräni jalouden?"

Marilian siristää silmiään, mutta tietää, ettei voi päästää raivoaan valloilleen ennen kuin on päässyt muurin sisälle. Hän vetää laukun olaltaan ja kääntää sen ympäri. Polun päähän putoilee paperia, ruokaa ja suuri, terävä esine.

"Tuo tumma esine", toinen vartijoista sanoo, "mikä se on ja miksi kannat sitä mukanasi?"

"Se on todistusaineistoa. Takaan, että sillä ei voi todella vahingoittaa ketään enkä ole ottanut sitä mukaani aseeksi. Muista yksityiskohdista keskustelen vain Emeraldin kanssa."

"Siinä tapauksessa emme voi päästää sinua muurista sisään."

"Älkää viitsikö! Kuinka moni metsäläinen on saapunut kylään anomaan sisäänpääsyä edellisen viidenkymmenen vuoden aikana? Kuinka moni?"

"Ikävä kyllä emme voi päästää sinua sisään."

Marilian harkitsee nostavansa piikin maasta ja heittävänsä sen päin vartijoita. Vartijat kuitenkin kääntyvät taaksepäin, Marilian on näkevinään kolmannen hahmon vartiokopissa. Hetken päästä vartijat palaavat Marilianin puoleen. Portti avautuu kitisten.

"Saimme käskyn päästää sinut sisään."

Marilian ei jää tuijottamaan avautuvaa porttia liian pitkäksi aikaa, vaan kerää tavaransa maasta ja astelee sisään portin ollessa vielä auki. Hän ei lausu turhia kiitoksia vartijoille, joiden ylimielinen puheenparsi kaikuu yhä hänen tajunnassaan.

Massiivinen portti kalahtaa kiinni Marilianin takana. Nuorikasvoinen, valkea mies seisoo hänen edessään pää kallistettuna. Miehen vaatteet saavat Marilianin miltei irvistämään. Pitsein koristeltu paita, korkeavyötäröiset housut. Mies on kaunis ja huoliteltu, kuin jokainen virhe olisi maalattu piiloon. Tämä ojentaa Marilianille kättään.

"Tämä on ensimmäinen kerta, kun joku metsästä saapuu kyläämme", mies sanoo puristaessaan Marilianin kättä. "Minä olen kylänjohtaja Lunamiel. Sinä lienet Marilian?"