Ontto mieli

Luku 2: Illallinen

Ihmisjoukko kuhisee keskellä katua Lunamielin kulkiessa takaisin Emeraldin talolle. Huudahdukset ja huitovat raajat johdattavat hänet ulos juosseen Marilianin luo. Nuori nainen seisoo hurjistunut ilme kasvoillaan ihmisten keskellä ja yrittää löytää tietään pois.

"Miksi joku metsästä tulisi tänne saakka?"

"Mitä sinä sanoit meidän herrallemme?"

"Emerald ei ole tehnyt mitään!"

"Meidän elämämme ei kuulu metsäläisille!"

Lunamiel huiskauttaa käsiään. Ihmiset rekisteröivät eleen, eläväinen joukkio hajaantuu päivän askareihin. Marilian jää seisomaan kadulle haavoitetun pedon katse tummansinisissä silmissään. Lunamiel viittoo naista lähemmäs.

"Olen pahoillani heidän käytöksestään. Ymmärtänet, että saapumisesi on historiallinen hetki meille kaikille."

"Varmasti", Marilian sihisee.

"Otaksun, että Emeraldista ei juuri ollut iloa."

"Minä en ala puhumaan hänestä tässä mitään sellaista, jonka olisin jo voinut kertoa hänelle itselleen." Marilian seisoo suorassa ja varuillaan, edelleen kuin eläin.

"Kelpaisiko kylämme vieraanvaraisuus nyt?"

Hetken Lunamiel kuvittelee, että uppiniskainen nainen kieltäytyy tarjouksesta uudelleen ja astelisi mitään sanomatta takaisin puiden suojiin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sitten Marilian nyökkää. Mitä siitä ikinä seuraakin, Lunamiel on valmis kantamaan seuraukset.

Omassa asunnossaan Lunamiel saattaa heittää takin olaltaan ja kattaa pöydän kahdelle. Hän pistää merkille Marilianin tavan katsella kaikkea kuin tahtoisi polttaa talon tuhkaksi. Jokainen Lunamielin omistama esine on viilto Marilianin iholla.

"Mitä aiot kertoa kylästä omillesi, kun palaat?"

"Sekö sinun päällimmäisin huolesi on?"

"Kunhan tulin ajatelleeksi asiaa sellaisen ihmisen kannalta, joka ei ole koskaan käynyt kylässä."

"Ei kukaan meistä ole."

"Siispä – mitä sinä kerrot heille?"

"Muutakin kuin sen, että kylän perustanut mies kieltäytyi auttamasta meitä ja antaa meidän kaikkien tuhoutua?"

Lunamiel laskee lautaset pöytään ja kaataa kylmää, kuplivaa juomaa tasaisiin laseihin. Syvä huokaus pääsee miehestä, kun hän istuutuu.

"Hyvä on, hyvä on. Mitä hän sanoi?"

"Hän ei auta meitä, vaikka on tiennyt jo ilmeisen pitkään, mitä metsässä tapahtuu. Tiedätkö sinä?" Marilian kaivaa laukustaan jotakin. Groteski, tumma piikki jää lepäämään ruokapöydälle. "Tiedätkö sinä, mikä tämä on?"

Lunamiel nyökkää.

"Joku jumalan riivaama raukka on sulautunut jumalolentoon nähtävästi myös fyysisesti."

"Teidän kaikkien pitäisi nähdä, miltä sellainen näyttää. Haistaa kaikki se mätä, mitä ihminen ja jumala yhdessä muodostavat. Ei ihmisestä jää mitään jäljelle. Jumalat ovat tulleet täysin hulluiksi, ja nyt me menetämme mielemme sen vuoksi."

"Sinä omaat kovin vahvoja tunteita aiheesta."

"Etkö sinä omaisi, jos se olisit sinä?"

"Mutta se en ole minä."

"Tai Emerald?"

Lunamielin silmissä välähtää. Marilian osaa siis pelata.

"Se ei onneksi ole hänkään."