Ontto mieli

Luku 16: Hiljaisuus

Valo hajoaa palasiksi, todellisuus piirtyy lumenvalkeana ja selkeänä Lunamielin eteen. Katse etsii Emeraldia, samaan aikaan pelkää ja toivoo pahinta. Emerald makaa maassa, Lunamiel ei näe tämän kasvoja. Emeraldin edessä seisoo nainen. Lunamielin ymmärrys lakkaa naisen alaruumiiseen. Yläosa on hänen maailmansa ulkopuolella, jossakin, jonne hän ei enää ylety. Piikkejä. Vääntyilevää ihoa. Kuuluu pelkkää sihinää, kun kudokset vääristyvät, löytävät uusia muotoja.

"Kuka...?" Lunamielilta pääsee ennen kuin hän sisäistää, mitä on tapahtunut.

"Hiira!" joku huutaa kaikella voimallaan. "Hiira, kuinka sinä saatoit!" Huutaja on Arael. Esebe pitää kiinni naisesta, joka poukkoilee ja rimpuilee kuin eläin, joka taistelee hengestään. Araelin silmät ovat raivostuneen pedon. Hänen jokainen ruumiinosansa pyrkii maassa makaavan Emeraldin kimppuun. Vain Eseben työnteossa voimistuneet käsivarret pitävät Araelin erossa Emeraldin kurkusta.

Lunamiel katsoo Araelista Emeraldiin ja Emeraldista naiseen, jota tuskin tunnistaa ihmiseksi. Hiira. Jalat kuuluvat Hiiralle. Yläruumis on jonkun toisen, jonkun, joka ei enää itsekään tiedä, kuka on. Mielensä menettäneen jumalan. Lunamiel toimii ennen kuin ehtii ajatella. Keho tietää, mitä tehdä vaaran edessä.

Nuoli. Jousi. Talonkulmalla. Täällä aseet ovat osa jokapäiväistä elämää. Lunamiel vetää, päästää irti, tähtää kasvavien piikkien keskelle, vääntelehtivään lihasotkuun. Kaiken sen keskellä on vielä jäljitelmä kasvoista, jotakin ihmiselle kuulunutta. Lunamiel osuu vääristyneiden kasvojen alapuolelle, keskelle piikkipuutarhaa. Epämuodostunut olento valahtaa maahan. Sen takaa Lunamiel erottaa toisenlaisen olennon. Nuorikasvoisen naisen, jonka päälle on roiskahtanut aavistuksen verta Lunamielin ampumasta epäsikiöstä.

"Marilian", Lunamiel hengähtää.

Nainen ei reagoi. Lunamiel näkee, mitä tämä ajattelee, millaisista kuvista tämän mieli täyttyy.

"Ei, Marilian, tämä ei ole –"

Marilianin käsi viuhtaisee ilmaa. Lunamiel vaikenee oitis. Sivusilmällään hän erottaa, kuinka maahan sysätty Emerald nousee jaloilleen ja oikoo kampaustaan.

Adrenaliini sykkii Lunamielin ruumiissa, hän ei kykene sanomaan mitään. Araelin raivo on yhä valloillaan, Esebe pitää tästä kiinni kaikilla voimillaan.

"Häipykää täältä! Te molemmat!" Arael sylkee suustaan. "Te olette tehneet jo tarpeeksi! Häipykää silmistäni!"

"Teidän olisi syytä poistua hetkeksi", Esebe sanoo vaimeasti katse lihasotkuksi muuttuneessa ystävässään.

"Minä vain..." Lunamielin suu on jälleen kerran kuiva, kurkku kieltäytyy päästämästä mitään ulos.

"Poistukaa." Puhuja on Marilian. Kylmä sade hulmahtaa Lunamielin läpi. "Heti."

Lunamiel havahtuu ruumiiseensa vasta, kun Emerald tarttuu häntä olasta.

"Kuulitko sinä, Lunamiel? He haluavat meidät pois. Ala tulla."

"Mutta..." Veren ja hetkessä pilaantuneen lihan haju tukkivat Lunamielin ajatukset, edes Emeraldin kosketus ei saa häntä takaisin itseensä. Hän tuijottaa Hiiran jäännöksiä kuin ei ymmärtäisi juuri tappaneensa epämuodostuneen olennon lopullisesti.

Kun Emerald kiskoo Lunamielin mukanaan, mädän haju sekoittuu kuvaan Marilianin halveksuntaa uhkuvasta ilmeestä. Aivan kuin Lunamiel olisi se, joka makaa maassa muodottomana, verisenä sotkuna. Jonakin, jota ei voi katsoa vailla inhoa.

Korppi raakkuu puussa. Lumi putoilee yhä korkealta taivaalta. Vasta lammella Emerald irrottaa Lunamielista ja kohtaa tämän silmästä silmään. Lunamiel tuijottaa hetken käsiään, hihoilleen roiskunutta verta ja tummaa nestettä, jonka haju puskee kaiken olevan läpi.