Ontto mieli

Luku 18: Sudenveli

Lammen pinnasta heijastuvat kasvot ovat kalpeat kuin kuunposki. Valvotut yöt ovat tehneet silmänalusista tummat. Mies haroo hiuksiaan, mittailee kuvajaistaan. Pelko on muovannut piirteistä kaltaisensa, ihon alla ryömii silkkaa jalostumatonta, raakaa kauhua. Emerald kuljettaa kädet kasvoilleen, tunnustelee jokaista osaa, hengittää katkonaisesti kuin hän vihdoin ymmärtäisi, mitä pelkää.

"Hylkäsikö hän sinut?" Tumma ääni ilmestyy iltahämärän valtaamaan metsään. Kun susi kävelee puiden keskeltä kohti Emeraldia, mies perääntyy, vie kädet eteensä, vaikka eläin ei kulje uhkaavin askelin.

"Emerald, Emerald... Siitä on kulunut hetki."

"Sinä et ole todellinen", Emerald sihisee.

Naurua. Eläin nauraa hänelle. Emeraldin mustareunaisten unien suurin pelonaihe, sydämen sykkimään saava absoluuttinen voima. Maruk. Susi. Pelkkä eläin. Mikään sana ei riitä viemään Emeraldilta hänen vapinaansa. Maruk ei vähene, vaikka Emerald sanoittaisi olennosta pelkän pennun; kevyen, pois pyyhkivän tuulenvireen, sulavan lumihiutaleen.

"Kysymys kuuluu – oletko sinä todellinen itsellesi?" Maruk kysyy kallistaen päätään.

Emeraldin huulilta pakenee jotakin, jota edes Marukin tarkat korvat eivät havainnoi.

"Mitä sinä sanoit?"

"Pois", Emerald kuiskaa, "mene pois."

"Kuka sinä olet ketään käskemään? Sinähän et tehnyt itsestäsi edes kylänjohtajaa. Olet pelkkä ohikulkija metsässä, josta olet jo vieraantunut."

Emeraldin suu aukeaa ja sulkeutuu, aukeaa uudelleen. Sanoilla on muuri kuten hänen rakentamalla kylälläänkin. Marukin keltaiset silmät pureutuvat hänen lihaansa, leikkivät hänellä, piirtävät suden tahdon hänen luihinsa. Emerald huomaa vieneensä kädet korvilleen, jotta ei kuulisi. Mutta Maruk ei puhu mitään.

Muistikuvat juoksevat Emeraldin läpi. Kaikki yöt, jotka hän vietti kylmässä hiessä heräillen painajaiskuvistaan. Jokainen pelon täyttämä tunti. Emeraldin keho muistaa ne kaikki ja vapisee yhä niiden vuoksi. Olento Emeraldin edessä on ajanut hänet itsensä rajoille, sinne, missä erottaa selkeän rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen.

"Minä voitin jo", Emerald sanoo kuulematta ääntään. "Minä hallitsen aikaa. Minä olen kuolematon."

Maruk kallistaa jälleen päätään. Emerald puristaa korviaan yhä kovemmin.

"Mitä sinä todella hallitset, Emerald? Kylääsikö? Ihmisten mieliä?"

"Johan minä sanoin", Emerald kuiskaa. "Aika on minun. Te ette saa sitä kääntymään takaisin, vaikka yrittäisitte koko metsän voimin."

"Meillä on jotakin sinulta varastettua. Jotakin, jolla voittaa sinut."

Emeraldin ilme kysyy huulten puolesta.

"Meillä on Lunamiel."

Minä en tee eteesi enää mitään, Emerald. En voi.

"Ei!" Emerald kiljuu vasten suden sanoja. "Lunamiel on vain päättänyt koetella minua. Hän ei jätä minua. Hänellä ei ole varaa sellaiseen."

"Miksi ei olisi? Metsä on tarjonnut hänelle tekemistä, syyn elää."

"Hänellä on kylässä kaikki."

"Sinä et ole hänen kaikkensa. Hän kuuluu osaksi metsää kuten me kaikki alussa."

"Älä puhu minulle alusta."

"Olet ainoa, jolle minun tulee puhua alusta. Sinä olet se, joka on ehtinyt unohtaa, miltä sammal tuntuu varpaita vasten, miltä lämmin kevätsade kasvoilla. Ei Lunamiel."

Emerald vetäytyy yhä kauemmas. Kädet huitovat ilmaa, pyrkivät estämään Marukia astumasta hänen lähelleen, vaikka Maruk pysyy täysin liikkumatta. Lumi maassa on kylmää, mutta Emerald kumartuu silti alas ja vilkaisee kuvajaistaan pitäen samalla toisen kätensä kohotettuna Marukia kohti.

"Pelkäätkö, että kuvajaisesi ehtii muuttua välissä?"

Emerald nostaa toisenkin käden ylös. Katse kulkee nopeasti lammen ja Marukin väliä.

"Kylässä minulla on riittämiin peilejä."

"Emerald, Emerald... Milloin sinä ymmärrät?"

Ymmärrys ei heijastu Emeraldin silmistä.

"Et sinä tahdo elää ikuisesti. Et kääntänyt aikaa vain voidaksesi rakentaa kauniin kylän nuorena ja elää haluamaasi elämää pitempään."

"Ei", Emerald sopertaa pudistaen päätään riuhtoen kuin pelkäisi kuollakseen sitä, mitä Maruk lausuu seuraavaksi. Keho tärisee ja kyyristyy lumista maata vasten, vaikka Maruk ei vieläkään liiku.

"Et tehnyt kaikkea elämän itsensä vuoksi. Sinä pelkäät elää. Sitä sinä todella pelkäät, Emerald."

Talvinen ilma halkeaa huutoon. Emerald ei ymmärrä huutavansa. Hän painautuu aivan liki maata, lumi kastelee hänen viimeistellyn asunsa. Kädet suojaavat kasvoja, Maruk vain istuu. Väkivallan kalvo ei puhkea, Maruk ei käy kiinni. Ainoastaan suden sanat uppoavat kiinni Emeraldiin, viiltävät jälkiään paikkoihin, joita hän ei ole aiemmin tunnistanut omikseen.

"Mitä sinä tahdot minusta?" Emerald sopertaa raskaasti hengittäen.

"Minäkö?" Maruk päästää syvää, matalaa hyrinää. Susi nauraa hänelle. "Kysymys tulisi esittää toisin päin. Me olimme ystäviä, muistatko sitä, Emerald? Juoksimme mättäillä, kisailimme ja piilouduimme kallionkoloihin. Uimme kilpaa. Metsästimme. Elimme. Sinä olit minun veljeni ja minä sinun."

Sudenveli. Emerald kyllä muistaa.

"Nyt minä toivon, että olisin tappanut sinut silloin, kun minulla oli siihen mahdollisuus."

Muistojen jonossa saapuu päivä, jolloin Emerald kertoi suunnitelmastaan. Suden verta hänen vereensä sekoittuneena. Hampaita ja kynsiä, eläimen ja ihmisen, merkitykset kuroutuvat umpeen ja muovautuvat uusiksi luonnon käydessä itseään vastaan. Yhdestä voimasta heidät oli luotu, yhdeksi he tulivat, veri veressä.

Emerald muistaa kivun ja pelon. Lunamielin hellät kosketukset tämän pestessä Marukin repimät haavat. Ihmisystävän kosketus eli hänen ihollaan rumempana kuin Marukin kynnet ja hampaat. Väärempänä. Se tahtoi hänestä jotakin, jota hänessä ei ole koskaan ollut. Muistot juoksevat eteenpäin, sallivat miehelle sijaa hengittää. Yhtäkkiä kaikki on selvää.

Kuvajainen järvessä on varma. Smaragdikorvakoru kiiltää vasten lähestyvää yötä. Emerald nousee ylös, varmuus juoksee hänen suonissaan, veri kohisee korvissa. Maruk kohottaa kuonoaan, eläin haistaa aikeen hänestä, mutta tämä on myöhässä, mikään maailmassa ei enää estä häntä.

"Sinä olet aina pelännyt minua, etkö olekin?" Marukin sanat juoksuttavat voimaa Emeraldin iholla. Varmuus kasvaa jokaisella askeleella, jonka hän ottaa eläintä kohti.

"Kuvittelet yhä näkeväsi mieleeni", Emerald naurahtaa astuessaan lähemmäs.

"Mihin mieleen?" Maruk nauraa. "Etkö sinä vieläkään tiedä, Emerald?"

Emerald tietää. Hän jos kuka tietää. Hän, joka on kääntänyt ajan, tehnyt jumalat hulluiksi. Voittanut puolelleen suurimman osan ihmiskunnasta.

"Sinä olet täältä ainoa, jonka mieli todella on ontto."

Suden sanat kumisevat vasten Emeraldin rintakehää. Ne tuntuvat vain hetken. Valvova pelko on huumetta adrenaliinille, se pakottaa Emeraldin eteenpäin. Susi valmistautuu, suupielet paljastavat jo hampaat. Lähemmäs, lähemmäs. Emeraldin kädet jännittyvät, lumi narskahtaa kenkien alla. Etäisyys on riittävä. Emerald päästää itsensä irti, antaa kehon viedä. Veli kohtaa veljen, susi ihmisen.