Ontto mieli

Luku 9: Kuunkajossa

Kuunvalo saa miehen valkean ihon hehkumaan kuin tämä olisi osa taivaallista loistetta. Mies istuu kivellä vailla ainuttakaan kangasta jänteikästä, siroa kehoaan peittämässä. Kuu loistaa hänen kasvoilleen, mikään ei tule hänen ja luonnon väliin.

Lunamiel ottaa askeleen lähemmäs, mutta jokin miehen rentoutuneessa, irti päästäneessä olemuksessa estää häntä kulkemasta iholle. Mies on kauneudessaan tavoittamaton, selestiaalinen olento, joka ei ole Lunamielin otettavissa. Lunamiel rikkoo hetken illuusion puhkaisemalla sen puheellaan.

"Miten kaunis yö", Lunamiel sanoo istuutuen kauemmas nurmelle. Puut ovat jääneet taa, täällä taivas ja maa yhdistyvät.

"Onko sinulla ollut ikävä tätä?" mies kääntyy kohdistaen vihreiden silmiensä katseen suoraan Lunamieliin. Smaragdisilmät poraavat tien hänen sisälleen.

"On", Lunamiel kuiskaa yöhön.

Ikävä on syönyt hänen sisintään, tehnyt ontoksi kaiken luiden alle painautuneen. Kuunvalon tanssiessa hänen paljastetulla ihollaan hän tuntee vihdoin olevansa kotona. Mies on jälleen hänen vierellään, kauniina ja luonnollisena, vailla mitään peittämässä herkkyyttään. Toismaallinen kauneus leijuu heidän ympärillään, pyhittää heidät. Luonto ympärillä luo kehdon heidän unelmilleen levätä. Lunamiel vetää syvään henkeä. Kyllä, hän ajattelee, minä olen ikävöinyt tätä.

"Sinä olet jo sydämessäsi pettänyt minut", mies sanoo ja sipaisee koprinkutrinsa korvan taa. Smaragdikoru korvassa kiiltää.

"Minä en koskaan pettäisi sinua. Minä rakastan sinua."

"Rakkaus on petoksistasi pahin", mies lausuu pehmeästi hymy kasvoillaan. Hymy ei ole kohdistettu millekään, kenellekään. Se on irrallinen osa, aivan kuin pala kaunista luontoa yrittäisi leikkiä inhimillistä, tuntevaa olentoa. Ihmistä. Vaikka ketä hän huijaa, ihmisten kuningas, mies, joka on kaukana saavuttamattomissa?

Mies nousee ylös kiveltä, koko keho on Lunamielin ihailtavissa. Pelko kuristaa Lunamielin kurkkua, kun ajatukset täyttävät hänen mielensä, saavat hänen ruumiinsa jännittymään halusta. Mies ojentaa kätensä, miltei koskettaa. Etäisyys pysyy, vaikka käsi on vain senttien päässä Lunamielin poskesta.

"Sinä olet kääntänyt minulle selkäsi", mies kuiskaa. "Ikävä sisälläsi saa sinut perääntymään luotani."

"Minä todella olen kaivannut tätä", Lunamiel henkäisee. Ääni on kuin nyyhkäisy, sisimmän huuto, mustaan multaan haudattu itku. "Olen ikävöinyt meitä sellaisina kuin olimme ennen kaiken alkua. Ennen kuin sinä nostit ihmisen kaiken yläpuolelle. Ennen kuin nousit kahdelle jalalle ja keksit, että me tarvitsemme kylän. Uuden elämän. Minä kaipaan sinua, sitä, joka olit, kun kuuluimme yölle ja lehväkatolle yläpuolellamme."

Hymy miehen valkeilla kasvoilla on miltei liian kivulias Lunamielin katsoa. Kylmät väreet saavuttavat kehon, vavisuttavat Lunamielin harteita.

"Se kaikki on vain unelmaasi", mies tiputtaa huuliltaan. "Sinä tahdoit minut, ja minä tahdoin elämältä kaiken, mitä se voi antaa. Nyt ikäväsi vetää meidät erilleen."

"Ei koskaan. Minä en jätä sinua. Olen kanssasi, vaikka passittaisit minut kuolemaan, vaikka käskisit kaikkien jumalten tulla mieleeni, vallata ruumiini."

"Se on sinun unelmasi, ei minun. Olla minulle tarpeellinen." Mies vetää kätensä pois koskettamatta kertaakaan. "Minä tahdon vain tämän elämän. Yötaivaan kauneuden, lähtemättömän."

Kuu leikkii miehen hiuksilla, kun tämä istuutuu takaisin kivelle, kääntää katseensa pois.

"Sinä tiedät jo, minne kuulut. Sinä katsot metsän tyttöä eri tavalla kuin minua koskaan. Mättäät allasi ovat jo ottaneet sinut vastaan, puut kuiskivat paluutasi."