Ontto mieli

Luku 17: Anteeksiantamaton

Siskon käsi on kylmä. Talvinen viitta peittää osan piikeistä, se puoli kasvoista, jota Marilian katsoo, kuuluu vielä isosiskolle. Pehmeät huulet, tiukka leukalinja. Marilian hivelee siskonsa kylmää kättä, varoo koskemasta liian voimakkaasti, jotta jumala siskossa ei pirskahtele ulos.

"Tilanteemme ei ole koskaan ollut näin paha", Marilian kuiskaa Rudalle. "Edes Maruk ei ole kyennyt meitä auttamaan. Olisitpa sinä täällä. Sinä olet nähnyt kanssani kaiken..."

Rudan silmät räpyttelevät verkkaisesti, mutta sisko ei käännä päätään kohti Mariliania. Yhteiset muistot ovat kuolleet harmahtavalle iholle, Rudan sisällä ei ole enää ketään muistamassa Marilianin ensimmäisiä askelia, jotka kehkeytyivät juoksuksi. Kuinka he juoksivatkaan. Metsä oli heidän kotinsa, loppumaton leikkikenttä. Kanervien ja sammalten keskellä he olivat kuolevaisia ja todellisia.

Nyt kuolemattomuus lepää heidän harteillaan lähtemättömänä taakkana. Marilian on nähnyt Emeraldin. Mies ei koskaan tekisi mitään kenenkään eteen. Marilian karistaa ajatuksen päästään, keskittyy siskoonsa, jonka mieli on jo ontto, jumalan tyhjäksi kalvama. Hän silittää Rudan silkkisiä, tummia hiuksia. Yhä kaunis. Yhä inhimillinen.

"Marilian." Tuttu ääni saa Marilianin kääntymään ja viemään käden vyöhön sidotulle veitselle.

"Sinä", Marilian sihisee. "Älä vaivaudu. Minä näin, mitä tapahtui."

"Näitkö todella?" Lunamiel seisoo sairastuvan ovensuussa hiukset avonaisina ja sotkuisina, kasvot kalpeampina kuin lumen koristama maa.

"Hiira uhrautui Emeraldin puolesta. Sinä tapoit hänet ja pakenit paikalta Emeraldin kanssa."

Marilianin katse kiertelee, mutta ei näe Emeraldia lähelläkään Lunamielia.

"Missä hän on?"

"Ei aavistustakaan", Lunamiel huokaa. "Minä käänsin hänelle selkäni."

Lunamiel lähestyy Mariliania kuin vahingoittunutta eläintä. Varoen, hitaasti, tekemättä äkkinäisiä liikkeitä. Marilian sallii miehen istuutua puupenkille viereensä, mutta pysyy visusti tämän ja Rudan välillä, aivan kuin Lunamiel voisi vetää jousen ja nuolen esiin missä vain.

Väsymys estää Mariliania olemasta ylpeä Lunamielista. Emeraldista irrottautuminen on vaatinut miehen koko elämän. Rudan vierellä Marilianin on mahdotonta olla ajattelematta sitä, että Lunamiel on vuosikymmeniä myöhässä.

"Olen pahoillani", Lunamiel sanoo aiempaa kuuluvammalla äänellä, "kaikesta."

Marilian katsoo miestä silmiin ja yrittää löytää kullanruskean keskeltä vastauksen. Voiko hän antaa anteeksi miehen jokaisen virheen?

"Kaikki sinun tekosi eivät ole minun anteeksiannettavissani."

"Kykenetkö antamaan anteeksi sen, etten voinut tehdä mitään estääkseni Emeraldia kääntämästä aikaa?"

"Siitä on viisikymmentä vuotta", Marilian huokaa. "Minä en..."

"Mutta metsäläisten kauna on jaksanut elää sen verran. En tahdo elää rinnallasi ja tietää, että sydämessäsi et koskaan kykene antamaan minulle anteeksi."

Marilian huomaa naurahtavansa. Uskomatonta. Hän istuu tyhjän sisarensa vierellä ja keskustelee heikon, haavoitetun miehen tarpeesta saada anteeksi. Kaikki on niin suhteetonta. Marilian on pelkkä pieni ihminen eikä hänellä ole valtaa päästää Lunamielia tuskastaan. Ensimmäistä kertaa koskaan hän ymmärtää, miksi Maruk ei koskaan puuttunut suoraan ihmisten asioihin.

"Vain sinä itse voit antaa itsellesi anteeksi", Marilian huokaa.

Lunamiel on hetken täydellisen hiljaa. Edes kyyneleet eivät tule.