Ajan joki virtaa valtoimenaan Lunamielin astellessa sen luo Marilianin käsi omallaan. Aamu on varhainen, aurinko ei ole vielä ehtinyt pilkistää maailman takaa. Joen juurella Marilian päästää irti Lunamielin kädestä ja nyökkää. Ketään ei ole katsomassa, kukaan ei todista heidän tekoaan. Lunamiel vie käden taskulleen, vetää esiin vihreänhohtoisen, terävän esineen, jota ilman sydän olisi keveämpi kantaa, auringonnousu loisteliaampi katsella.
Lunamiel huljuttaa kättään virrassa, pitää nyrkkinsä vielä tiukasti kiinni. Hän vaihtaa katseita Marilianin kanssa, kunnes kumpikin nyökkää yhtäaikaisesti ja Lunamiel päästää sormensa auki, antaa smaragdin mennä. Joki tarttuu siihen nälissään, kuljettaa sen pyörteisiinsä. Lunamiel seuraa sen menoa vain muutaman joenmutkan verran, kunnes virta painaa sen uppeluksiin, ottaa sen mukaan leikkiinsä. Sen jälkeen hän ei enää erota vihreää loistetta.
"Me emme näe sitä enää koskaan", Marilian sanoo nojatessaan Lunamielin olkaan. "Olemme vapaita sen painosta."
Lunamiel naurahtaa, sisin tuntuu ilmavalta, taakka on saatettu loppuun saakka.
"Mennään", Marilian kuiskaa Lunamielin korvaan.
Nainen on jo mennyt ennen kuin Lunamiel ehtii reagoida. He juoksevat halki metsän, läpi vihreitten mättäiden ja talven jäljiltä heräilevien kasvien, kunnes saapuvat tutulle kalliolle.
Päivä on vasta avaamassa silmiään, keräämässä itseään pimeän suojista. Kajo taivaanrannassa kertoo kaksikolle, ettei auringon ensisäteisiin olisi enää kauan. Lunamiel hymyilee, kun hän katsoo laakeaa metsää, alas jääviä puitten latvoja ja kauempana häämöttävää kylää. Maailmaa, joka heräilee uuteen aamuun.
Marilian kääntyy ja viittoo Lunamielia lähemmäs.
"Tule", Marilian sanoo, "meillä on kaikki maailman aika."
YOU ARE READING
Ontto mieli
Fantasy"Oli legenda jumalasta muiden joukossa, pienestä hopeanhohtoisesta, joka ei osannutkaan luoda elämää kuten muut. Jumalasta, joka itki kyvyttömyyttään, kunnes kyynelistä muodostui hopeinen virta. Virta jatkoi kulkuaan, sen solina saavutti luotujen ko...
