Ontto mieli

Luku 7: Pelon toisella puolen

Aamu on kirpeä ja kuulaan valkea kuin lumi. Vuosi kulkee eteenpäin kaikessa hiljaisuudessaan, syksy vaihtuu talveksi, aika kulkee, mutta ei ihmisille. Lunamiel on kääntänyt selkänsä ajan joen kuivuneelle uomalle, murhatuille kyynelille. Mitä enemmän hän asiaa ajattalee, sitä pienemmäksi ja turhemmaksi hän itsensä tuntee.

Puut kohoavat korkealle peittäen taivaan. Lunamiel muistaa kulkemansa alueen kuuluneen joskus eläimille. Nyt uhkeat, usean ihmisen paksuiset rungot ja sammaleinen maa johdattavat hänet kohti niitä, jotka aika on pettänyt. Jumalten riivaamat.

"Muista olla varovainen, kun astumme asuinalueelle", Marilian sanoo. Nainen kulkee Lunamielin vierellä, tänään hänellä ei tunnu olevan kiire minnekään. Aamu kukkii kirpeyttään, Marilianin hengitys huuruaa. "Kaikki heistä eivät ole enää lainkaan tietoisia itsestään."

"Voivatko he olla vaarallisia?"

"Eivät juurikaan, mutta suosittelen silti pitämään turvavälin. Kolmeenkymmeneen vuoteen on mahtunut vain alta viiden aggressivista yksilöä, mutta se ei vielä todista mitään."

"Pysyn varuillani."

"Hyvä."

Mielikuva nykivästä jumalasta ei ole vielä kaikonnut Lunamielin verkkokalvoilta. Mikään niin suunnattomiin voimiin liittyvä ei voi tehdä hänen oloaan turvalliseksi. Puut tummenevat, peittävät taivaan yhä tiiviimmin heidän kulkiessaan lähemmäs asumuksia. Levoton olo Lunamielin sisällä kasvaa, kun hän näkee ensimmäisen puusta kyhätyn hökkelin ja valkosilmäisen miehen sen portailla.

Lunamiel antaa Marilianin kulkea edellä. Hänen johtajanylpeydellään ei ole merkitystä täällä, missä silmät ovat yhtä valkeaa verkkoa, suut kuolaavia tyhjiöitä. Yhden rakennuksen edessä seisoo ihminen, jonka kasvot ovat valahtaneet puoliksi alas, muovautuneet vääntyilevän ja kiertyilevän jumalan mukaisiksi. Selkä kasvaa tummia piikkejä, ryhti on toispuoleinen. Lunamiel ei osaa kertoa edes jumalan riivaaman olennon sukupuolta. Kaikki inhimillinen on hylätty mättään alle, pantu kiven alle piiloon.

Hengitys kiivastuu. Lunamiel pysyttelee aivan liki Marilianissa. Useaan vaatekerrokseen sonnustautunut vanhempi nainen keskustelee Marilianin kanssa hetkisen, näyttää sitten suuntaa kohti suurta taloa ja sen takaista pientä pulppuavaa puroa. Vastasairastuneet, oven yllä lukee. Lunamiel tuntee sydämensä kohoavan kurkkuun asti.

Talon sisässä tuoksuu kanelilta ja omenalta. Kotoisia, tuttuja tuoksuja keskellä sairautta. Kuka olisi uskonut, että kuoleman odottaminen tuoksuu makealta. Lunamiel vastustaa halua tarttua Mariliania kädestä, kun näkee kyyristyneitä selkiä ja väsähtäneitä olemuksia, jo luovuttaneita mieliä.

"Lunamiel", kuuluu vanhan naisen henkäisy ikkunan alta. Nainen nousee ylös penkistä ja astelee kädet ojennettuina kohti Lunamieliä. Vastasairastunut, juuri itsensä Lunamielin silmien edessä uhrannut nainen hymyilee edelleen. Lunamiel ei vieläkään muista naisen nimeä, kauhu kiirii hänen sisälleen. "Voi, Lunamiel, sinä tulit katsomaan minua..."

Hiljainen parahdus pakenee Lunamielistä.

"Miksi sinä....?" Ääni kuolee Lunamielin kurkkuun. "Me emme olleet vielä edes aloittaneet."

"Seurasin teitä", nainen sanoo ylpeänä. Lunamiel tunnistaa ilmeen tämän kasvoilla. Nainen kuvittelee tehneensä kaikille palveluksen. "Voit kirjoittaa tietoihini, että olin erityisen innokas aloittamaan toimet. Minun oloni on loistava. Mitähän Emerald sanoo, jos minä olenkin onnistunut yksilö – jos jumala tekeekin minusta vahvan?"

Kirahteleva nauru kaikuu huoneessa. Nainen kurtistaa kulmiaan. Lunamiel paikantaa naurajan. Nuori mies, tuskin kovinkaan monta vuotta fyysisesti Lunamieliä iäkkäämpi, istuu nurkan tuolissa ja nauraa avoimesti naisen sanoille.