Ontto mieli

Luku 20: Paljas

Yö kutittaa Lunamielin poskia miehen kulkiessa halki pimeän verkon. Lyhdyn varovainen valo halkoo harsoa, näyttää Lunamielille tien. Metsä näkee hänen tulonsa, ilmoittaa etukäteen, että hän saapuu kokeilemaan onneaan. Lunamiel ei ole kertonut kenellekään, vain Saul sydämessään tietää, mitä hän yrittää. Ystävän löytäminen pimeässä on pelkkien vaistojen varassa. Pimeään tottumattomat silmät eivät auta, mutta kuulo ja tuntu sydämessä pitävät Lunamielin liikkeessä.

Ne, jotka valvovat tänä yönä, ovat kaukana sieltä, missä Lunamiel vaeltaa. Rajalla ja leirissä. Lämpimien valojen ympäröiminä. Lunamiel on riisunut harteiltaan turvan ja sukeltanut puulabyrinttiin.

Jos Lunamiel löytää Emeraldin tämä kulkiessaan unen polkuja, hän ei tiedä, voiko enää koskaan kohdata menneen ystävänsä katsetta. Jos smaragdikoru todella on keino rikkoa jumalten piirtämä raja, Emerald tulee menettämään kaiken. Lunamielin sydän läpättää, hartiat miltei painuvat lysyyn lähestyvän petoksen painosta.

Lammella Lunamiel pysähtyy. Lyhty valaisee peilikirkkaan pinnan, jota jää ei ole vielä ottanut haltuunsa. Emeraldista ei ole jäänyt edes painaumaa lumeen. Hän ei ole käynyt lammella, jättänyt merkkejä pelostaan, vapisevasta ruumiistaan.

Missä sinä olet?

Emerald ei ole voinut palata takaisin kylään. Kaiken tiukasti hyppysissään pitävä mies ei voi jättää Lunamieliä puiden ja pensaiden haltuun, vihollisilleen. Emerald ei olisi tappanut Marukia, jos ei olisi tahtonut kukistaa metsää lopullisesti. Horjuttaa itse luontoa.

Lunamiel kumartuu lammen ylle, yrittää löytää pinnasta jotakin, joka kertoisi hänelle Emeraldista. Pinta heijastaa lumesta notkuvat oksat, latvojen välistä sirottuvan taivaan tähtivaloineen. Oma kuvajainen on pelkästään väsähtänyt, Lunamiel ei jaksa tuntea siitä mitään muuta. Omien kasvojensa sijasta hän huomaa ajattelevansa Mariliania. Naisen ketteriä jalkoja, aina valmiina juoksemaan. Taitavia käsiä, jotka niin metsästävät kuin silittävät pelon uneen. Silkkisiä hiuksia, jotka on osin sidottu pois tieltä. Käytännöllisyyttä ja lämpöä jokaisessa osassa naisen ruumista.

Lunamielin on pakko vetäytyä lammen ääreltä, jotta ajatus Marilianista ei sytytä valheellista liekkiä hänen kehossaan. Hän kohottaa katseensa kohti kuuta ennen kuin sallii itsensä jatkaa.

"Kerro sinä minulle, mistä hänet löydän", Lunamiel kuiskaa hopeanhohteeseen, "sillä sinä näet kaiken."

Kuu ei vastaa, Lunamiel nousee ylös. Hän astuu poispäin ajatuksen juostessa hänen lävitseen kirkkaana kuin lammen vesi. Muisto kulkeutuu pintaan, kertoo itsestään varovaisin sanoin. Kuu vastaa sittenkin. Lunamiel hymyilee, painaa kädet kiitollisena sydämelleen ja kuuntelee muistoaan.

*

Aikana ennen kylää ja ajan kääntymistä

Ihmiset Emeraldin ympärillä ovat painaneet päänsä. Osa polvistuu, osa kohottaa käsiään kuin rukoillen kosketusta. Emerald pitää päänsä korkealla, kuljettaa katsettaan jalkojensa juureen laskeutuneissa ihmisissä. Hänen hitaasti kiertävä kätensä kulkee ihmisten päiden yläpuolella, antaa näille merkin nostaa leukansa ylös.

Lunamiel seuraa humaltuneena, kuinka hänen ystävänsä astelee hitaasti ihmisille nyökkäillen ja käsiään heidän suuntaansa ojentaen takaisin puitten suojiin. Käsi hipoo päälakia, mutta ei kosketa ketään. Arvokkuudeksi naamioitu pelko kulkee Emeraldin kanssa kaikkialle.

Vaikka ihmiset ovat painaneet päänsä, ainutkaan eläin ei ole suonut Emeraldille läsnäolonsa iloa. Puut kumartavat hänestä poispäin, kun hän kulkee niiden lomitse. Lunamiel ei jää katsomaan maahan lyhistyneitä ihmisiä, joille Emerald on suonut sanansa ja läheisyytensä ja vetänyt ne sitten takaisin helmoihinsa.