Ontto mieli

Luku 12: Aamu

Yön musta kansi on kohonnut metsän ylle. Kuun hopeinen valo hehkuu Lunamielin valkeissa hiuksissa. Marilian pitää kiinni miehen hartioista, kun tämä itkee lohduttomasti yötä vasten. Kaiken kertominen on piirtänyt purot Lunamielin poskille, mutta Marilian ei kavahda tämän surua ja pelkoa. Hän on nähnyt ihmisten sortuvan ja kohoavan uudelleen. Jotkut sortuvat iäksi, mutta Lunamiel ei ole sellainen. Marilian tietää sen viedessään kätensä tämän poskille, pyyhkiessään alati putoilevia kyyneliä silmäkulmista.

Aina, kun Lunamiel hetkeksi rauhoittuu ja nyökkäilee, uusi aalto vie tämän mennessään. Jokaisen myötä Marilian tulee hivenen lähemmäs, antaa lämpönsä ottaa miehen turvaan. Yö on viileä ja kaikki korkealta käsin kaukaista, mutta Marilian on lähellä.

"Minä en tiedä, mitä tehdä", Lunamiel sopertaa nojaten Marilianin olkapäätä vasten. Mies pysyy siinä kuin hänellä ei olisi aikomustakaan lähteä. Häpeä on syöpynyt kaiken muun tieltä, Lunamiel ei enää kykene pysymään yksin pystyssä.

"Sinä voit aina jäädä tänne. Tiedät, mitä minä ajattelen projektista. Tiedät, mitä sinä itse ajattelet siitä."

"Ja nyt sinä tiedät, kauanko olen pysynyt Emeraldin lähellä, vaikka... vaikka hän..."

"Vaikka hän ei ole koskaan oikeasti päästänyt sinua lähelleen. Vaikka hän on pelkästään käyttänyt sinua hyväkseen."

Nyyhkäys pakenee Lunamielistä. Miehen kädet ovat tiukasti Marilianin ympärillä. Marilian silittää hitaasti Lunamielin selkää.

"Sekä sinä että Saul olette nähneet alusta asti, mitä minä todella haluan. En ymmärrä sitä."

"Syvimmät tarpeet usein huutavat itseään julki niissä, jotka ovat eksyneet."

"Minä olen aina kuvitellut, että tahdon vain pysyä Emeraldin luona ja tehdä kaikkeni, jotta tekisin hänet tyytyväiseksi."

"Mutta ethän sinä oikeasti hänestä välitä."

Lunamiel kohottaa leukaansa ja kurtistaa kulmiaan. Marilian tuntee, kuinka ote hellenee.

"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

"Toimimalla kuten olet aina tähän saakka toiminut yrität vain saada hänet rakastamaan sinua. Ei se ole välittämistä. Se on anelemista, joka ei koskaan tuota tulosta."

Lunamiel haukkoo henkeään ja irrottautuu kosketuksesta.

"Minä olen aina välittänyt hänestä enemmän kuin mistään muusta! Olen antanut kaiken tapahtua oman tahtoni vastaisesti vain, koska hän haluaa niin. Olen jopa tullut tänne valvomaan kokeita, vaikka se saa minut pelkäämään enemmän kuin mikään. Teen kaiken hänen vuokseen. Vain hänen."

Lunamiel suoltaa sanojaan vailla hengitystaukoja. Itkusta punertavat kasvot ovat vihan täyttämät, kehonkieli karkeaa ja jäykkää. Marilian hymyilee ja ristii kätensä. Uhatuksi itsensä kokeva eläin yrittää aina ensimmäiseksi hyökätä. Vailla yhteistä kieltä silloin voi vain osoittaa eleillään olevansa turvallinen.

"Miksi sitten kerroit minulle kaiken tuon? Miksi olet aina tuntenut sisintäsi korventavan, kun Emerald sysää sinut kauemmas, käyttäytyy kuin olisit kuka tahansa?"

"Minä..."

"Sinun rakkautesi häntä kohtaan on pelkkä pakkomielle. Et voi myöntää pelkääväsi häntä ja sitä, että koko elämäsi riippuu hänestä."

Marilian näkee sanojensa uppoavan. Lunamiel hautaa pään käsiinsä ja alkaa jälleen nyyhkyttää vapisten. Marilian alkaa lähtölaskennan siihen, että Lunamiel hajoaa lopullisesti, antaa vihdoin periksi.