Ontto mieli

Luku 15: Ensilumi

Helakan kirpeä ilma punertaa Lunamielin posket, kun hän kantaa puita leiriin. Hänen lähtiessään uudelle kierrokselle taivas avaa porttinsa. Taivaan valkea lahja putoilee hiljalleen metsään, ikivihreät puut päästävät lumihiutaleet laskeutumaan mättäille, Lunamielin hiuksiin. Lunamiel pyyhkäisee kylmän suortuvan otsaltaan, ensimmäistä kertaa koskaan hän pitää hiuksiaan kiinni. Työnteossa mukavuuksista on joutunut luopumaan, mutta alas satava lumi tekee hänelle levollisen olon, sisältä raikkaan ja keveän.

Metsäläiset ovat jo keränneet kaikki kesän ja syksyn yrtit talteen, talvella maa olisi kohmea ja kylmä, vaikeammin taivuteltavissa ihmisen tahtoon. Vaikka metsä on omalla tavallaan muuttumaton, vuodenajat vaihtuvat yhä miltei entiseen tahtiinsa. Emeraldin itsekkyys ei ole vienyt niiltä suuntaa. Lunamiel harhailee kauemmas kuin ajatteli, aivan lähelle polkua, jota pitkin alun alkaen saapui metsään, jätti kylän taakseen. Hän ei ole pysynyt laskuissa mukana, hänellä ei ole enää selkeää muistikuvaa siitä, kuinka kauan kylästä poistumisesta on kulunut.

Joku kävelee polkua pitkin alas, laskeutuu metsän tummaan syleilyyn. Lunamiel ei vaivaudu vilkaisemaan uudestaan, kerran kuussa kyläläiset ja metsäläiset vaihtavat hyödykkeitä keskenään. Sitä on tapahtunut aina, kaikesta huolimatta. Kun askeleet lähestyvätkin jäkälää keräävää Lunamielia, mies hätkähtää.

Mustat hiukset ovat taitavalla korkealla kampauksella. Smaragdikorvakoru, helminauhoja, korkeakauluksinen paita ja iho valkea kuin taivaalta harteille putoileva lumi. Tämä mies ei ole metsäläinen, joka on käynyt vaihtamassa puuta ja lihaa lamppuihin ja aseisiin. Emerald seisoo Lunamielin edessä luontainen hehku yllään, pää kallistettuna.

"Tervehdys, Lunamiel", Emerald lausuu pehmeästi. Miehen katse lepää Lunamielin sotkeentuneissa käsissä ja työnteosta punertuneissa kasvoissa.

Ensilumi. Ensilumi ehti sataa ennen kuin sinä tulit minun luokseni.

"Hei vain, Emerald", Lunamiel vastaa nousten seisomaan. Emerald on pieni hänen rinnallaan, kuin hento linnunpoika kohtaisi varttuneen linnun. Hauras. Emerald ei ole koskaan näyttänyt yhtä hauraalta.

"Projekti etenee odotetulla tavalla, kuten näen", Emerald sanoo kohottaen kulmiaan. "Vietkö minut tapaamaan uusia ystäviäsi, vai tahdotko ensin vaihtaa kanssani sanasen?"

"Olen houkuttunut viemään sinut suoraan leiriin", Lunamiel naurahtaa, "mutta en voisi sallia kenenkään saada etumatkaa. Ystäväni, kerrohan, mikä sinut tänne johdatti?"

Emeraldin silmät siristyvät. Mies palauttaa hymyn kasvoilleen, kaikki on hänelle pelkkää teatteria. Lunamiel hätkähtää ymmärtäessään, ettei tiedä, miltä Emeraldin todellinen hymy näyttää. Emerald ristii käsivartensa ylläpitäen dramaattisia liikeratojaan. Aika on pysähtynyt ja jumalat seonneet, mutta Emerald ei ole hievahtanutkaan aiemmalta paikaltaan. Hän on yhä oma itsensä.

"Oletko sinäkin saanut jumalan mieleesi, vai oletko muuten vain suotuisasti unohtanut lähettäneesi minulle erään kohtalaisen groteskin objektin?" Emerald kysyy hymyillen miltei maireasti.

"Oi, ajatella, että se todella sai sinut tulemaan tänne. Johan siinä kestikin."

"Jos minä olisin väkivaltainen, sinä makaisit nyt mättäällä. Sinnehän sinä nykyään omasta mielestäsi kuulutkin, matojen ja kuoriaisten sekaan."

Emeraldin hymy irtoaa kuin pois pyyhkimällä.

"Oli kieltämättä ovelaa todistaa muuttunut mielesi lähettämällä minulle jumalan raaja. Kapinoiva kylänjohtaja, ajatella, ajatella... Olemme tulleet kauas siitä, johon viimeksi jäimme."

"Tahtoisitko nähdä loistavimman ideasi hedelmät? Kummista aloittaisimme, fyysisesti runnelluista vai mieleltään tyhjentyneistä? Vaiko kenties niistä, jotka ovat molempia?"