Ontto mieli

Luku 5: Rajalla

Jokaisella risahduksella Lunamiel säpsähtää uudelleen. Hän kulkee kuin metsä olisi paennut hänen sydämestään, kuin hän olisi jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kulkea legendojen korkuisten puiden alla, katsella lehtitaivaan kaartuvan pehmeän vihreänä ylle ja kuunnella laululintujen säestystä kuin konserttoa.

Kyläläiset pysyttelevät lähekkäin. He astelevat yhtä vieraantuneesti kuin Lunamielkin. Luonto on vetänyt peittonsa heidän yltään, heistä on tullut sydämeltään kyläläisiä, Emeraldin luomuksia. Lunamiel katselee Marilianin selkää, useita suojaavia vaatekerroksia ja ripeitä askelia. Mustat letit tippuvat selkään muuten lyhemmästä hiuskuontalosta. Naisen liikkeet ovat nopeita ja tottuneita, mutta Lunamiel erottaa, että sanoista huolimattaan tämä hidastelee ruumiiltaan iäkkäiden kyläläisten vuoksi. Marilianin sanat ovat kovia, mutta niiden sisällä kytee sula ydin.

"Me olemme pian perillä", Marilian sanoo ja pysähtyy äkisti kuin jumalten asettama raja olisi iskeytynyt vasten kasvoja. Ulkomuistista Lunamiel tietää, ettei jumalten raja ole tällä puolella metsää. "Minun täytyy tehdä selväksi tässä vaiheessa, että me emme todellakaan ota teitä ilolla vastaan. Johtajamme tulevat pitämään tekoanne pilkkana meitä ja jumalia kohtaan."

Lunamiel astuu eteenpäin ja huiskauttaa kättään Marilianin sanoille.

"He eivät voi estää kylänjohtajaa joukkioineen saapumasta maalleen."

"Eivät he teitä välttämättä estää yritä. Se ei olisi pahinta, mitä he voivat tehdä."

"Miksi tuo kuulostaa minulle aivan uhkaukselta?" Lunamiel siristää silmiään ja käy lähemmäksi Mariliania. Huomattavasti lyhyempi nainen kohottaa sinisen katseensa kuin uhmakas lapsi.

"Voit syyttää mieltäsi tulkinnastasi. Minä vain tiedän, että omani voivat pistää teidät raskaasiin fyysisiin töihin siitä hyvästä, että jäätte luoksemme." Marilianin silmät kiertävät Lunamielin koko kehon. "Ajattelin, että se olisi teille... epämiellyttävää."

"Sinä aliarvioit meitä, likka", vanhempi rouva sähähtää suoden Marilianille katseen sivusilmällään. "Kyllä me olemme elämää ehtineet nähdä ja kokea. Kaikki meistä eivät ole yhtä hienohelmaisia kuin eräät."

Lunamiel taputtaa rouvaa harteille ja naurahtaa. Nainen ei näe, että Lunamiel puhdistaa kätensä heti kosketuksen jälkeen.

"Älähän nyt, kyllä minäkin olen metsässä kasvanut. Emmeköhän me pärjää."

Marilian on jo kääntänyt katseensa. Mitä syvemmälle metsään he kulkevat, sitä tarkemmaksi Lunamielin muistot käyvät. Mättäiden ja suurten juurien kartasto on piirtynyt hänen verkkokalvoilleen, nuoruuden muistikuvat välähtelevät palapelinä mielen laitamille. Seuraavasta mutkasta enää puoli kilometriä, sitten sata metriä, leiritulet näkyvät jo.

Ennen metsäläisten asumuksia saattue pysähtyy kuivuneen joen reunalle. Silta on yhä pystyssä, tumma puu kantaa kuolemattomatkin jalat. Lunamiel huomaa vieneensä kädet suulleen. Reaktio pysyy sisällä, rinnan päällä istuu kauan sitten unohdettu tunne. Ajan kyyneleet eivät juokse vuolaana, kuivunut joki on syvä kuin haava maan ihossa.

Marilianin katse käväisee Lunamielissä joukkion ylittäessä kuivuneen joen. Sekoitus kaipuuta ja syyllistystä, Lunamiel tietää paikkansa. Hän huokaisee syvään, kääntää katseensa ja karistaa pelon harteiltaan. Kantamuksia on riittävästi jo ilman muistoa siitä, mitä olisi voinut olla.

Asumuksia on erilaisia. Osa majoista on puusta, osa pelkkiä kankaisia kyhäelmiä. Tuttavallisia nuotioita, rakennelmien nurkille jätettyjä keihäitä ja kirveitä. Hakattuja puita. Lämpiävän riistan tuoksu peittää muut hajut alleen, Lunamielin silmiin kihoaa kyyneliä. Muisto kaikesta elää vahvana hänen ruumiissaan, menneet mielikuvat juoksevat aaveina hänen edestään. Hän miltei kompastuu niihin.