Ontto mieli

Luku 22: Ajan joki

Legendat ja sadut käyvät toteen, minne Lunamiel katsookin. Sinistä, uniutuista maisemaa riittää silmän kantamattomiin. Kertomukset olivat oikeassa, rajantakainen maailma on reunoistaan pehmeä. Tummat sävyt ovat kuin hiljaisesta painajaisesta. Legendat ovat legendoja, yksikään ihminen ei olisi koskaan kyennyt kuvailemaan puusta toiseen roikkuvia nauhoja ja helmiä, jokensa keskellä istuvaa aikaa hopeanhohtoisine ihoineen. On kuin maailma heijastuisi kuusta ja tulisi sen kaltaiseksi rajan toiselle puolelle.

Marilian Lunamielin vierellä ottaa hapuilevia askelia kohti aikaa, lapsuuden tarinoittensa hahmoa. He kaikki ovat kuulleet kertomuksen ajasta kyynelineen, mutta hopeavirran juoksiessa heidän silmiensä edessä he eivät voi kuin empiä, hieroa silmiään pitkän, teräväpiirteisen unensa jäljiltä. Uni ei poistu verkkokalvoilta, kuva säilyy saaden Lunamielin sydämen hakkamaaan.

Muistojen vana juoksee jälleen Lunamielin ohi, hän yrittää löytää sen seasta palasen, jossa Emerald olisi maininnut sanallakin, kuinka ajan käänsi. Emerald piti salaisuutensa kiven ja kannon alla, ei missään, mihin Lunamiel olisi voinut ylettyä. Tarinat ovat pelkkiä tarinoita, ihmisten ja eläinten mielikuvitusten elävöittämiä mukaelmia siitä, mitä todella tapahtui. Vaikka kertomukset sanovat Emeraldin vain kääntäneen suunnan, jonne aika katsoo, Lunamiel ei kykene tarttumaan hopeisiin olkiin ja retuuttamaan olentoa oikealle paikalleen.

Kun Lunamiel vilkaisee Mariliania, hän huomaa tämän ajattelemaan samaa. Sen jälkeen, kun he ovat nähneet jumalten ruumiiden hajoilevan ja etsivän muotoaan kuin kuhisevan ampiaisparven, heistä kumpikaan ei saata vain koskettaa hopeista jumalolentoa kuten ihmistä.

"Kertoiko Emerald koskaan, kuinka...?" Marilian nyökkää jumalaa kohti.

"Ei." Lunamiel vetään vapisten henkeä. "Emmekä me saa unohtaa, että me olemme nyt ainoat kuolemattomat siellä, missä jumalat ovat menettäneet mielensä. Ne aistivat meidät pian, joten emme saa kuhnailla suotta."

Ensimmäistä kertaa Lunamiel näkee Marilianin keinottomana. Naisen yönsininen katse harhailee, kädet nykivät vaatteiden helmoja.

Lunamiel katsoo hetken hermostusta Marilianissa, sulkee silmänsä yön peilaamalta maisemalta ja tietää, mitä tehdä. Ihmisellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Jos smaragdi kerran on avain, miksi legendat eivät voisi olla totta, miksi Lunamiel ei voisi vain kääntää olentoa, joka itkee itkemästä päästyäänkin?

Sivusilmällään Lunamiel erottaa Marilianin päätyneen samaan ratkaisuun, seuraavan häntä. Aika istuu selkä heihin päin, he lähestyvät ja tarttuvat tätä olkapäistä. Ruumis ei taistele vastaan tai muuta muotoaan. On kuin koskisi hirvittävän kylmää ihmistä, talven ja jonkin suunnattomasti suuremman kylmettämää. Aika on raskas ihmisen siirtää. Marilian pitää kiinni toisesta puolesta, Lunamiel toisesta, mutta aika ei ota liikkuakseen. Marilian vetää näppinsä irti kosketuksesta ensimmäisenä, nestemäiseltä tuntuva iho on liian kylmä koskettavaksi.

Lunamiel tuijottaa Mariliania, vaatii katsellaan tätä takaisin avukseen. Marilian huohottaa hengitys höyryten vasten siniseksi maalattua maailmaa. Lunamiel jatkaa yrittämistä, aika ei reagoi eikä liikahda. Hopeinen kyynelvirta jatkaa juoksuaan. Marilian saapuu uudelleen avuksi, mutta aika ei hievahdakaan.

"Kuuletko sinä meitä?" Marilian kuiskaa yrittäen katsoa aikaa silmiin. Lunamiel vetää Marilianin kauemmas, ajan silmissä on pelkästään kyyneliä.

"Hän ei taida kyetä kommunikointiin."

"Millä me sitten hänet siirrämme?"

Lunamiel huokaa syvään, vie kädet ohimoilleen ja sulkee hetkeksi tiukasti silmänsä. Ajatukset juoksevat kuten aika, nekin väärään suuntaan. Mikään muistojen virrassa ei kerro merkityksellisyyttään, Lunamiel haroo hiuksiaan ja kumartuu alas. Jumalat ovat varmasti jo haistaneet heidän elämänsä saapuneen rajan kielletylle puolelle. Ne ovat kenties jo tulossa. Ajatukset katkeilevat, Lunamiel avaa silmänsä, katsoo vuoroin Mariliania, vuoroin aikaa. Kädet hapuilevat kaikkea kehossa, mitä tahansa, joka voisi antaa vihjeen, paljastaa hyödyllisyytensä.