Ontto mieli

Luku 6: Nimetön

Suojelijat toimivat nopeasti. Luojaolento on pian saarrettu, sen hapuilevat askeleet kiertävät kehää Marilianin siirtyessä taaemmas, pois suojelijoiden tieltä. Hän tietää kokemuksesta, että jumala voi kääntyä mihin suuntaan tahansa, venyä luonnottomiin mittoihin etsiessään kuolemattomuuttaan.

Lunamiel hengittää raskaasti jossakin Marilianin takana, nainen ei keskity mieheen nyt. Niin kauan, kun tämä pysyttelee irrallaan tilanteesta, Marilianin ei tarvitse tehdä mitään odottamatonta. Lunamielin hengitys kuitenkin vain kiihtyy, hätääntyy kuin juoksevalla saaliseläimellä.

"Älä liiku", Marilian sanoo hiljaa kääntymättä. "Minun ei kuuluisi olla täällä. Minä en ole suojelija, eikä minulla ole mitään, millä auttaa sinua, jos jotain käy. Älä liiku. Ja yritä olla hiljaa."

"Marilian, miksi se –"

"Lunamiel. Tämän kerran. Pysy aivan ääneti."

Jumalan kasvoton ruumis vääntyy ja kääntyy, kumartuu kohti ihmisiä. Suojelijat eivät tee mitään, eivät liikuta teräksisiä keihäitään saadakseen mielettömän olennon hengiltä. Marilian tietää, miksi he tekevät niin, ja toivoo sydämessään, ettei Lunamiel kyseenalaista mitään, pysyy vain paikallaan, lakkaa hetkeksi olemasta, unohtaa.

Valkea käsi kurottaa alas, kämmenselkä on miltei ihmisen mittainen. Suojelijat toimivat ryhmässä, suunnaton kämmen irtoaa ranteesta. Marilianin keho on jännittynyt äärimmilleen. Lunamiel päästää tukahdetun vinkaisun, Marilian ojentaa kätensä tämän eteen. Katkenneesta kädestä valuu hopeanvalkeaa visvaa maahan, Marilianin on vaikeaa katsoa siihen suoraan.

Jumalan keho nykii, aivan kuin sen sisus muodostaisi itseään uudelleen, kokoaisi sisiliskon lailla uuden raajan menetetyn tilalle. Pää kääntyilee kuin riivattuna, raajat jatkavat sätkimistään. Jumalan kootessa itseään puiden lomasta kävelee vanha nainen päättäväisin askelin kohti mielipuolista luojaolentoa. Marilian avaa suunsa huutaakseen. Jumala reagoi nopeammin. Valkea neste levittäytyy mättäille, katkaistu kädentynkä venyttäytyy kohti vanhaa naista.

Suojelijoiden keihäät ovat myöhässä, Marilianin juoksuaskeleet ja huudot ovat liian hitaita. Valkea käsi hulmahtaa kiinni vanhaan naiseen. Hetkessä suunnaton, hetki sitten nykinyt jumalolento sulaa kiinni naisen ryppyiseen ihoon. Kasvot ovat valkeat, kädet kouristelevat, selkä taittuu vanhalle ruumiille luonnottomaan kulmaan. Sitten nainen retkahtaa takaisin aiempaan asentoonsa kuin narun vetämänä ja sylkee hopeanhohtoista, paksua nestettä rinnuksilleen. Kun hän kohottaa katseensa, Marilian näkee, että piirteet ovat pysyneet ennallaan. Vain hopeinen neste pitkin mättäitä ja kasvustoa antaa julki jumalan käynnin.

Marilian ei ehdi estää Lunamieliä juoksemasta naisen luo. Vanhus on Marilianillekin tuttu, yksi niistä rouvista, joiden kasvot hän muistaa ajalta, jolloin kaikki olivat yhtä. Marilianin sydän hakkaa liian lujaa, jotta hän kuulisi omat ajatuksensa sen takaa.

"Pysy kaukana hänestä!" yksi suojelijoista huutaa Lunamielille.

"Astu taaemmas. Hän ei ole enää ihminen."

Ilme Lunamielin kasvoilla raastaa Mariliania kynsillään.

"Minä... minä vain..."

"Lunamiel, tule pois sieltä."

Marilian kiskoo miehen ranteesta kauemmas. Lunamielin pyristely on hänelle mitätöntä, hän on tottunut vastusteleviin petoihin. Yksi hentoluonen mies ei voi hänen voimalleen mitään. Marilian pitää tiukasti kiinni Lunamielista, kietoo kätensä tämän vyötäisille, jotta tämä ei pääse juoksemaan naisen luo.

"Tätä te halusitte", yksi suojelijoista puhuu taas. Matalaääninen mies, Eela, Marilianille vain etäisesti tuttu. "Tätä te halusitte tuomalla kyläläiset tänne!"