Ontto mieli

Luku 25: Jää hyvästi

Uusi ilta tuo mukanaan puiden latvoihin saakka ylettyvät valot ja railakkaana metsässä kaikuvan musiikin. Linnut kuljettavat valoja yhä ylemmäs, metsä täyttyy pienistä valonpilkuista. Lapset kohottelevat käsiään niitä kohti, vanhemmat nostavat heidät koristelemaan asumuksia, ripustamaan lyhtyjä ja nauhoja pitkin leiriä.

Lunamiel seisoo puutalon seinustalla silmäillen ilakoivia perheitä. Valkeaturkkiset jänikset, lumikot ja valoja kuljettavat linnut ovat saapuneet juhlimaan ihmisten kanssa kuolevaisuuttaan. Hetken koko metsä on yhtä kirkasta, lämmintä juhlaa, jonka sykkeessä vuosikymmenten suru ja kipu unohtuvat. Lunamiel ei näe ainuttakaan painettua päätä tai kivun kangistamaa ruumista. Hymy kareilee hänen huulillaan, vaikka menetykset puristavat yhtä sydäntä. Mielikuva Saulin tyhjistä silmistä kieppuu verkkokalvoilla pitkään. Sitten tutut kasvot ilmestyvät keskelle eläväistä joukkoa.

Marilian on vetänyt ylleen tummanvihreän, lumista maata hipovan mekon ja hartiat peittävän turkiksen. Kymmenet valot heijastuvat tummista yösilmistä. Lunamiel astelee Marilianin luo, sipaisee mustat, paksut hiukset korvien taa ja jättää kätensä naisen poskelle.

"Saitko saatettua loppuun sen, joka täytyi saattaa?"

"Sain", Marilian sanoo hymyillen, mutta ilotta. "Saitko sinä?"

"Sain kyllä", Lunamiel sanoo tietän heistä kummankin valehtelevan. Sillä ei ole musiikin kaikuessa merkitystä. On asioita, jotka jokainen hautaa mukanaan. Marilian sisarensa, Lunamiel kaiken siinä miehessä, joka kulki Emeraldin lieassa vuosikymmenet. Kaikesta ei tarvitse koskaan puhua ääneen. Ei enää.

"Kaunotar", Lunamiel kuiskaa Marilianille painaen kevyen suudelman tämän poskelle. "Missä sinä olet tätä pitänyt?" Lunamiel nyökkää mekkoon, joka on kuin puiden tummat latvat, rikkaan vihreä.

"Se ei ole minun", Marilian naurahtaa. "Se kuului Rudalle. Ajattelin, että nyt on oikea aika pitää sitä."

Lunamiel kohottaa kulmiaan.

"Ajattelitko, että minulla olisi juhlamekko? Se on enemmän teidän kyläläisten heiniä."

Marilian kurottaa kuin suudellakseen, mutta vetäytyy viime hetkellä paljon tietävä virnistys kasvoillaan.

"Malta vielä." Marilian vinkkaa silmää.

Musiikki vaimenee, kun johtajat astelevat paikalle tuoden painavan auransa mukanaan. Sekä Esebe että Arael ovat vaihtaneet ylleen käytännölliset, mutta juhlavat asut. Narut ja remmit kietoutuvat kankaisiin ja luovat arvokkaan vaikutelman.

"Me olemme kokoontuneet yhteen juhlimaan elämää", Esebe aloittaa kuuluvasti. "Olemme täällä, koska viisikymmenvuotinen odotuksemme on vihdoin päättänyt." Esebe ojentaa kätensä koko mitalleen.

"Ajan joki juoksee jälleen", Arael sanoo. Naisen pää on kohotettu ylös, Lunamiel erottaa johtajan mannerismit ja niiden alla sykkivän lämpimän, välittävän sydämen. "Tänä yönä me juhlimme ja unohdamme vuosikymmenten pelon ja kärsimyksen. Me kohotamme kätemme kohti taivasta, kohti valoja."

Ihmiset nostavat kätensä ylös yksi kerrallaan. Lunamiel tekee niin yhdessä muiden kanssa, keho muistaa eleen merkityksen, vaikka mieli on jo ehtinyt unohtaa vanhan tavan.

"Emme kuitenkaan unohda niitä, jotka menetimme, jotka uhrasivat henkensä", Araelin ääni kohoaa. "Ennen kuin annamme kivun pois ja juhlimme niin, ettei metsä ole toista yhtä suurta riemua nähnyt, me muistelemme hetken niitä, jotka eivät ole enää täällä."

"Me muistamme ajatuksissamme jokaista, jonka mielen jumalat veivät", Esebe sanoo. Arael hänen vierellään painaa vain aavistuksen liian pitkäksi aikaa silmänsä kiinni. Se paljastaa kehossa kytevän kaipuun.