Ontto mieli

Luku 26: Kevään saapuessa

Seuraavana keväänä

Kevät saapuu uneliaana lumikinosten alta, valo viipyilee taivaanrannassa aiempaa kauemmin saaden maailman hohkaamaan puhtaassa oranssissaan ja keltaisessaan. Kevätlintujen sirkutus täyttää ilman, lämpö pitsittää viimeiset lumikinokset. Ikivihreät puut karistavat lumisen peitteensä, kohottavat oksansa kohti aukenevaa taivasta.

Metsän oma konsertti siivittää Lunamielin matkaa kotiin. Olallaan pelkkä laukku mies astelee tuttua polkua pitkin ja kuuntelee, kuinka vesipisarat putoavat puusta luoden oman laulunsa. Vastaan astelevat eläimet nyökkäävät Lunamielille, ele on edelleen miehelle vieras ja polttelee mielen kulmia.

Kevät on vasta nuori, sulavien kinosten synnyttämä. Kasvit eivät vielä puske kukkiaan, mättäät ja ruoho vain pilkistävät, kohottavat katseensa kohti uutta päivää. Lunamiel ehtii joelle saakka ennen ainuttakaan vastaan kävelevää ihmistä. Joukko nuoria pysähtyy ennen siltaa ja lähtee juoksemaan leiriin päin Lunamielin nähdessään. Nuoret ovat kasvaneet talven aikana. Fyysisten muutosten näkeminen saa kyyneleet kihoamaan Lunamielin silmiin. Joki sen kuin virtaa, hätää ei ole. Lunamielin mieli on kirkas kuin keväinen päivä.

"Ei voi olla totta", kuuluu leirin suunnalta. Lunamiel kohottaa katseensa nähdäkseen sotkuisen mustan hiuspehkon ja tummina tuikkivat silmät. Marilian seisoo nuorten keskellä miltei yhtä lyhyenä kuin he. "Minä luulin, että nämä valehtelivat minulle."

"Hei, tuo ei ole reilua!"

"Emme me tekisi sellaista!"

Marilian pörröttää nuorten hiuksia ja osoittaa heille suunnan, jonne poistua. Osa näyttää naiselle kieltä ja suuntaa leiriin päin.

Lunamiel ehtii vaivoin avata kätensä, kun Marilian painautuu jo häntä vasten ja rutistaa kätensä hänen ympärilleen. Naurahtaen Lunamiel vie kätensä naisen keholle, silittää varoen tämän pehmeää tukkaa. Marilian tuoksuu savulta ja itseltään, kuluneelta elämältä, tekemiseltä ja vauhdilta. Irrottautuessaan Marilian katsoo Lunamielia silmät hehkuen. Kaipuu Lunamielin sisällä roihahtaa hänen imiessään Marilianin piirteitä yksi kerrallaan.

"Kylläpä sinulla kestikin!" Marilian nauraa pukaten Lunamielia olkaan. "Tule, mennään leiriin. Täällä on kaivattu sinun jokapäiväistä työpanostasi."

"Aivan varmasti", Lunamiel hymähtää heilauttaen kapeita harteitaan. "Minun suunnaton fyysinen voimani on jälleen teidän ulottuvissanne. Kuinka ihanaa."

Marilian päästää syvän huokauksen.

"Pituutesi kompensoi ohuita raajojasi. Kyllä tästä vielä kehitytään, kaunokainen."

Nauru kuplii Lunamielin rinnassa vielä hetkisen. Sitten kylmä käy kiinni, mies huokaisee syvään ja ristii kätensä.

"Totta puhuen, Marilian, minä en soisi meidän menevän leiriin aivan vielä."

Marilian jää tuijottamaan Lunamielia, löytää katseesta sanomatta jääneet sanat.

"Me emme ole kuulleet hänestä mitään. Ei ainuttakaan näköhavaintoa. Ei mitään. Olemme yrittäneet etsiä häntä kaikkialta. Arael ja Esebe eivät ole suhtautuneet lämmöllä siihen, että Marukin kylmäverisesti tappanut mies juoksentelee kontrolloimattomana metsässä..." Kylmä on jo Lunamielin ihon alla, vaikka auringon hennot säteet putoavat metsän kankaalle saakka.

"Olen pahoillani", Marilian huokaa, "mutta en usko, että häntä tullaan enää löytämään. Minne hän onkin mennyt, on jossakin meidän ulottumattomissamme. Maailma on rajallinen ja silti hän on onnistunut eksyttämään meidät."

Lunamiel nyökkää.

"Hyvä on, minä tulen kanssasi leiriin. Puhun ihmisille. Kerron, miltä kylän tilanne näyttää. Sen jälkeen minä etsin hänet."