kauniita yhdessä

10.

TORA

En erottanut olinko viimeinkin lopullisesti seonnut vai olinko vain shokissa siitä, että kykenin vuosien tunnottomuuden jälkeen vielä tuntemaankin jotain.

Vihasin jokaista asiaa itsessäni, paitsi sitä heikkoa kohtaa mikä antoi Emielille periksi. En kuitenkaan pitänyt sitä heikkoutena, enemmänkin kauniina asiana kaiken pimeyden keskellä.

Epämiellyttävästä ja sekavasta tunnetilasta huolimatta en halunnut työntää häntä pois. Ihan kuin jokin minussa tiesi, että katuisin sitä päätöstä jossain kohtaa elämääni. Ehkä jopa huomenna, sillä pelkkä ajatuskin sai minut haikeaksi.

Minulla oli alaston olo.

Ei fyysisesti niin kuin Olivian kanssa vaan henkisesti. Tuntui siltä, että Emiel näki lävitseni kaiken sen rumuuden minkä elämä oli minulle antanut.

Niskakarvat nousivat kylmistä väreistä pystyyn sydämen tykyttäesä epäluonnollisen lujaa rinnassa. Ihan vain siksi, että Emiel koski minua.

Ensimmäinen ajatus huusi pakenemaan ennen kuin jotain pahaa tapahtuisi, jättämään kaiken taaksensa niin kuin aina. Onhan sen ennenkin toiminut niin loistavaksi, miksei nytkin?

Toinen taas aneli minua pysymään paikoillani ja ottamaan sen pienen pehmeän kosketuksen vastaan mitä en ollut pitkään aikaan, jos ikinä tuntenut.

Kaikesta huolimatta ahdistuneisuutta, sekä kaukaista pelkoa kokeva kehoni lopulta rentoutui Emielin kosketuksesta.

Pää hiljeni sitä mukaan mitä hänen sirot kätensä liikkuivat hiuksissani. Lopulta oli hiljaista, jokainen solu minussa keskittyi tähän hetkeen ja Emieliin sormenpäihin vasten päänahkaani.

Pidin siitä miltä näytin pitkillä hiuksilla. Muistutin näin enemmän äitiä kuin isää vaikka kummankaan kasvoja en enää pystynyt hahmottamaan mielessäni. Ne olivat kadonneet aikoja sitten.

Harva ihminen sai koskettaa hiuksiani. Ne olivat minulle jollain tavalla pyhä, sekä suojeltu asia.

Rhea oli ainoa kenellä enää oli ylipäätään lupa tulla lähelleni. Tyttö oli ainoita ketä ei tarvinnut lupaa siihen, eikä oikeastaan muuhunkaan minuun kohdistuvalla kosketuksella. Hän sai roikkua minussa kiinni niin paljon kuin halusi.

Nooaa ei voinut pitää minkäänlaisena muistona hänestä, tämä oli kivulias muistutus isästänsä.

Tyttö usein käytti tätä hyväkseen ja koiranpentuilmeellä sai minut antamaan luvan hiusteni letittämiselle.

Nostalgia sai minut hetkellisesti surulliseksi, sekä kaukaisesti katkeraksi.

Rowan pysyi aina parin askeleen päässä. Hän ei koskaan yrittänyt olla liian lähellä tietäen kuinka paljon minä vihasin sitä, että joku tunkeutui iholleni. Rowan oli nähnyt sen mitä tapahtui kun menetän hermoni. Joskus tuntui siltä, että se pelkäsi itsensä joutuvan kokemaan samanlaisen kohtalon pelkän väärän askeleen myötä. Mutta en uskonut pystyväni koskemaan siihen ikinä sillä tavalla, patoutunut vihani ei suostuisi nousemaan häntä vastaan.

Emiel oli erilainen.

Ehkä siksi, että olin itse rikkonut matkan välillämme kantaessani häntä. Olin ajattelematta asiaa sen enenpää päästänyt hänet vähän turhankin lähelle, mutta ekaa kertaa elämässäni en kaikonnut ajatusta jonkun olemassaolosta vieressäni. Tunnuin jopa kaipaavan sitä ja löysin itseni liiankin usein ''vahingossa'' hänen luotansa.