EMIEL
En ymmärtänyt miksi olin pyytänyt sen odottamaan, että löytäisin ääneni.
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin löysin ne, nopeammin jos vahingossa katsoin sitä.
Olimme molemmat aivan liian tietoisia siitä kaikesta minkä aika oli meiltä vienyt ja sen kaukaisesta olemuksesta päätellen, se pelkäsi meidän rikkoutuneen samalla.
Esitin keskittyväni tietokoneeseen, huomio vähän väliä siirtyen kirjekuoreen, mikä vainosi minua.
Isä oli sanonut ymmärtäväni sisällön nähtyä, mutta en ollut niin varma halusinko.
Tunsin Toran katseen aina kun siirsin omani näytöstä, kysymys jääden hiljaiseksi. Olin täyttänyt sen kahvin kahdesti, sanomatta sanaakaan.
Kumpikin meistä näki, ettei kirjeessä ollut osoitetietoja. Isän asianajaja oli tuonut sen toimistolle, samalla pahoittelut menetyksen johdosta.
Hiljaisuus ei ollut valtataistelu vaan rauhan tarjoaminen. Hän antoi tarvitsemani ajan kaiken käsittelemiseen ja jostain syystä vihasin kuinka ajattelevainen se edelleen oli. Vihasin miten paljon halusin antaa sille anteeksi.
En ollut kieltänyt sitä puhumasta, se vaan oli hiljaa ja ehkä parempi niin, koska en tiennyt miten reagoisin viimekertaisen jälkeen.
Suljin tietokoneen, hieroen kasvojani ennen kuin turhauduin pelkuruuteeni tarpeeksi avatakseni kirjeen.
Tyhjensin sisällön kiinnittämättä tarkemmin huomiota, kunnes löysin viimeisenä valokuvan.
Olivia. Tykkäsin nimestä, vielä enemmän saadessani yhdistää kasvot siihen.
Kuva oli otettu hänen hääpäivänään, toiselle puolelle kaunolla kirjoitetun päivämäärän mukaan kymmenen vuotta sitten.
Hän näytti surulliselta, kuin olisi itkenyt, kaukainen katse vältellen kameraa. Kaunis, mutta kirottu. Miksei sana lähtenyt mielestäni?
Laskin kuvan muiden joukkoon, nielaisten kuivuuden pois.
''Mulla on sisko.''
''Tiedän,'' hän kuiskasi, saaden minut nojaamaan kämmen vasten otsaa.
Silmissä sumeni hetkellisesti, ilma äkillisesti tyhjentyen keuhkoista ennen kuin sain taas henkeä.
Halusin palata hiljaisuuteen, mutta sen sijaan jatkoin itseni satuttamista.
''Kauanko?''
''Haluutko varmasti tietää?''
''Kysyisinkö jos en?'' tiuskaisin, kaduten sitä heti.
''Oltiin kahdeksantoista, mutta sain vasta kuusi vuotta sitten tietää sen olevan Adrianin uhrilapsi.''
Tora silitti käsivarttani ohimennen, saaden nojaamaan lopulta tyhjää vasten. Halusin sen koskettavan, mutta en osannut ilmaista tarvetta pitää sitä lähellä. En muistanut miten olimme koskaan päässyt siihen pisteeseen, että kosketimme toisiamme vapaasti. Halusin vihata sitä.
''Miksi kaikki muut tietää mun elämästä enemmän kuin minä?''
Hän levitti kirjeen sisällön, uutisartikkelit erottuen muiden papereiden joukosta selkeämmin.
Valokuvaa hän katsoi kauemmin kuin muita, laskien sen lopulta kauemmas kaikesta, kuin suojellakseen sitä. Pisto sydämessä uskoi siskoni merkinneen sille jotain, mutta tukahdutin sen ennen kuin en pystyisi ajattelemaan muuta.
''Kukaan ei pakota sua lukemaan niitä,'' hän sanoi varovasti. ''Mutta ehkä ois parempi, jos lukisit.''
Nousin ylös, heiluttaen päätäni kieltävästi. Baarijakkara kolisi lattiaa vasten, kunnes hiljaisuus kidutti meitä.
YOU ARE READING
kauniita yhdessä
Romance"Häpeä mitä tunnet ei ole omasi.'' Emiel etsii paikkaansa maailmassa missä kukaan ei tunnu hyväksyvän häntä omana itsenään. Kulissien ja isoäidiltä jääneen miljoonaperinnön takana kaikki ei ole niin täydellistä kuin luulisi. Petollinen poikaystävä j...
