TORA
Nautin pakonomaisesta kontrollista.
Se, että pystyin kontrolloimaan kaikkea ympärilläni loi valheellisen turvallisuuden tunteen niin mieleeni kuin sydämeeni.
Kukaan ei pystynyt satuttamaan minua, koska en koskaan päästänyt ketään tarpeeksi lähelle onnistuakseen siinä.
Alitajuntaisesti kai suojelin itseäni vanhempieni kohtalolta.
Se oli solmu sielussani mikä tuntui vai tiukentuvan ajan mukana. Solmu mitä en ikinä halunnut avata kenenkään vuoksi, koska kukaan ei ollut sen arvoinen.
Olin ollut niin helvetin väärässä, koska Emielin myötä olin valmis luopumaan kontrollista ja suojamuuristani.
Olin valmis antamaan itsestäni kaiken jollekkin kenen tiesin käyttävän sitä kaikkeen muuhun kuin satuttamiseen.
Maailma oli täynnä pahoja ja kieroutuneita ihmisiä, mutta Emiel oli maanpäällinen enkeli kaiken sen rumuuden keskellä.
Enkeli ketä minä en ansainnut elämääni, mutta halusin ansaita.
Hän oli päässyt liian lähelle, koska olin antanut sen tapahtua ensimmäisestä hetkestä asti. Halusin hänet lähelleni ja osaksi elämääni mitä en koskaan pystyisi kokonaan jakamaan.
Olin liian itsekäs päästäkseni irti. Samalla liian pelokas jakamaan kaiken itsestäni, koska edes hän ei pystyisi katsomaan sen kaiken pimeyden ohitse. Se oli aivan liian suuri taakka pyytää keneltäkään.
Halusin vapauttaa itseni siitä pelosta, että maailma syttyisi tuleen minä hetkenä hyvänsä.
Seisoin hänen edessänsä, koska olin valmis tekemään mitä tahansa, että eilinen korjaantuisi.
Mutta nyt kun minulla oli mahdollisuus siihen, eivät aivoni löytäneet ratkaisua siihen umpikujaan mihin olin itseni ahdistanut.
Rowanin neuvo oli repiä laastari mahdollisimman nopeasti, mutta tällä hetkellä se tuntui kaikista huonoimmalta idealta. Hetki ei ollut oikea, ei vielä.
Katsoimme toisiamme, jokainen hengenveto tuntuen edellistä luonnollisemmalta. En tuntenut enää hukkuvan kyyneliini tai ajatuksiini.
Halusin helpottuneisuuden jatkuvan ikuisuuden, mutta tiesin paremmin kuin unelmoida niin suuresti.
Kiinnitin huomiota vain tähän hetkeen. Siihen miltä tämän punoittavat posket tuntuivat kämmeniäni vasten ja miten kyynelten takana oli universumini keskipiste.
Emielin viimein lopetettua itkemisen, yritin parhaani mukaan pyyhkiä hänen kasvonsa kuivaksi.
Olin mahdollisimman varovainen, vaikka tiedostin tämän olevan vahvempi kuin lasi. Hän oli vahvin ihminen kenet tiesin.
"Sun kädet on kylmät," hän kuiskasi hymyillen ottaessaan kädet poskilta käsiinsä.
En kehdannut myöntää seisoneeni pakkasessa niin kauan, että sormistani oli kadonnut tunto.
Olin kriiseillyt niin itseni kuin kaiken muun kanssa, etten meinannut pysyä viimeisissäkään järjissäni.
Olin halunnut paeta, niin kuin aina ennenkin.
YOU ARE READING
kauniita yhdessä
Romance"Häpeä mitä tunnet ei ole omasi.'' Emiel etsii paikkaansa maailmassa missä kukaan ei tunnu hyväksyvän häntä omana itsenään. Kulissien ja isoäidiltä jääneen miljoonaperinnön takana kaikki ei ole niin täydellistä kuin luulisi. Petollinen poikaystävä j...
