kauniita yhdessä

14.

TORA

Olin tunteja tuijottanut puhelimeni kelloa, kaivaen mielessäni hetki hetkeltä syvempää hautaa itselleni.

En edes muistanut missä kohtaa olin kaivanut sen hanskalokerosta tai laittanut takaisin päälle. Muistin vain ettei kukaan ollut kaivannut minua viime aikoina. En ollut yllättynyt, mutta sai se siltikin olemassaoloni tuntumaan entistäkin mitättömältä.

Kehoni ikävöi lyhyeksi jääneen euphorian perään. Jokainen solu halusi palata ajassa takaisin ja kokea sen uudestaan. Painaa huuleni vasten huulia mitkä halusivat omiani yhtä paljon. Pitää hänestä tiukemmin kiinni, sekä antaa itselleni lupa pysyä siinä huumaavassa hetkessä.

Olin käynyt sen parin minuutin tapahtumat läpi niin monesti, että ne alkoivat tuntumaan kaukaisilta ja vääristyneiltä. Lämpö huuliltani oli kadonnut jo aikoja sitten, eivätkä käteni enää osanneet hahmottaa käsiemme kokoeroa.

Pakeneminen ei ollut koskaan tuntunut niin ristiriitaiselta tai väärältä. Traumarefleksit toimivat yhtä automaattisesti kuin aina ennenkin. Mieleni tuntui haljenneen kahtia, sillä edelleen jokin sisälläni huusi minua palaamaan takaisin.

Halu palata kasvoi mitä kauemmin istuin itsesäälissä, mutta olin puoliväkisin tehnyt sen valinnan mikä teki minusta totaallisen kusipään.

Otin minkä tahansa muun vaihtoehdon kuin sen, mikä olisi sisältänyt ruman totuuden kertomisen ja selittämisen.

Olin aina ollut pelkuri.
Ja tulisin aina olemaan.

•••

Pukuhuone tuntui neutraalilta alueelta, vaikka töissä oleminen ahdisti samalla tavalla kuin aina ennenkin. Musiikki kuului epämääräisenä taustameluna, eikä kukaan ainakaan hetkeen löytäisi minua. Olisin hetken yksin jossain muualla kuin omassa mielessäni.

Nooa oli vallannut sohvan tuttuun tapaa treenilaukullansa, missä tämä tuntui kantavan koko omaisuuttansa mukanaan minne ikinä päätyikään. Välillä tuntui, että pukuhuone oli hänen henkilökohtainen vaatehuone ja me muut olimme vain tiellä siellä.

Laukku painoi enemmän kuin oletin, enkä huomannut puoliksi aukinaista vetoketjua mikä liikkeen vuoksi valahti kokonaan auki. Päällinmäinen sisältö valahti äänekkäästi lattialle.

Kirosin itsekseni kyykistyessä nostamaan tavarat takaisin laukkuun, mutta keskittyessäni tarkemmin sisältöön osasin vain tuijottaa kaaosta lattialla.

En ollut yllättynyt minigrip pusseista, joista vain osa olivat tyhjiä. Tiesin alusta asti olevani oikeassa, joten kaiken vahvistus ei aiheuttanut muuta kuin hetkellisen mielihyvän. Yllättyneisyys oli Nooan suhteen kadonnut kauan sitten.

Tai niin ainakin kuvittelin, mutta avaamattomien lääkepurkkien kuukausia sitten olleet päivämäärät saivat aikaan puhdasta hämmennystä. Meni hetki yhdistää kaikki ja tajuta syy sille, miksi ne olivat täysinäisiä.

Kaikista maailman asioista hänen oli pitänyt omintahdoin lopettaa lääkkeidensä syöminen. En tiennyt oliko täysinäisten purkkien keräämiselle jokin syy, enkä halunnut tai jaksanut miettiä vaihtoehtoja.

Viimeisenä käteeni osui linkkuveitsi, minkä hän oli nuorena varastanut minulta. Se kuului alunperin isälleni ja oli toinen niistä esineistä mitkä olin tuonut mukanani lapsuudenkodistani.

Nooa ei ollut vaivautunut pitämään terästä huolta, joten se oli vuosien saatossa tylsistynyt sen verran ettei sillä enää saisi pintanaarmuja ihmeellisempää jälkeä aikaiseksi.

Kylmä metalli vasten kämmentäni sai aivoni pysähtymään ja nollaantumaan nanosekunneissa. Olotilaani se ei helpottanut, yksi negatiivinen asia vaihtui toiseen ja viha muuttui mustemmaksi sisälläni.