kauniita yhdessä

18.

TORA

Kaikki oli muuttunut yhden suudelman myötä.

Sitten toisen, joka vahvisti kaikki sekavat tunteet ja ajatukset. Sitten sekosinkin jo laskuissa, mutta jokainen niistä oli edellistä tärkeämpi.

Joskus elämä muutti pienestäkin kiertosuuntaa.

Loppupeleissä koko elämämme oli vain sarja sattumanvaraisia tapahtumia, minkä voimat heittelevät meitä minne ikinä halusivat.

Onnekseni olin löytänyt tieni Emielin luokse, mikä oli aina tuntunut enemmän kohtalolta kuin sattumalta.

Olin tarkoituksella eristänyt itseni muista, koska pelkäsin tulla nähdyksi. Pelkäsin myös antaa itselleni lupaa tuntea mitään, koska vähäinenkin onnellisuus oli aina tavalla tai toisella riistetty.

Yksinäisyydessäni olisin aina turvassa.

Olin koko elämäni rakentanut suojamuureja ympärilleni, ettei kukaan pääsisi liian lähelle. En ollut edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että itse alkaisin purkamaan niitä pala kerrallaan alas, koska luotin toiseen ihmiseen tarpeeksi tehdäkseni niin.

Emiel näki minut tavalla, mikä teki minusta liian olemassa olevan. Vihreät silmät löysivät tiensä sieluuni ja näkivät sen kaiken mitä kukaan muu ei ollut ikinä edes osannut etsiä.

Kukaan ei koskaan tulisi kuulemaan koko totuutta, mutta pienetkin palaset kokosivat sieluni sirpaleita yhtenäisiksi. Vähemmän rikkinäinen olisi parempi kuin täysin hajalla.

Yritin parhaani mukaan ignoorata sisälläni kasvavaa mustaa möykkyä, mikä painoi niin sydäntäni kuin omatuntoani.

Se takertui kaikkeen kiinni, hiljalleen täyttäen sisäelimeni mustalla limalla. Se oli epämukava ajatus takaraivossa siitä, että täydellisyys oli vain illuusio. Se oli pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuisi minä hetkenä hyvänsä.

Elämäni oli aina mennyt tietynlaisessa kaavassa, mikä ei koskaan tuntunut muuttuvan. Lopputulos oli aina sama, ihan sama mitä osaa yhtälöstä yritti muuttaa.

Viimeiset vuodet olin antanut muiden viedä elämääni eteenpäin, mutta nyt minulla viimeinkin oli edes jonkinlainen omavalintainen suunta.

Tasapainon löytäminen osoittautui helpommaksi kuin oletin.

Valehtelu oli kultainen nuorena opittu taito ja ajan kanssa omantunnon tuskat olivat hiljalleen menettäneet painavuutensa.

Emiel ei millään tavalla ansainnut sitä, ei edes niitä pieniä harmittomia valkoisia valheita.

Hän ansaitsi tietää, mutta olin kyvytön löytämään keinoa kertomaan koko totuutta.

En tiennyt missä kohtaa minusta oli tullut itsekäs, mutta se tuntui huumeelta ilman haittavaikutuksia. Se oli vain hyvää oloa, sekä pohjatonta onnellisuutta.

Kaipa vain halusin edes toisen puolen kahtia revitystä elämästäni olevan hyvä.

Istuin isän edestä toimistossa kuuntelemassa miten bisnes kukoistaa paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja kuinka ylpeä hän oli minusta.

Melkein halusin hänen toistavan sanansa, koska en varmaan ikinä tulisi kuulemaan niitä uudestaan hänen suustansa. Tai kenenkään muun, jos tarkkoja oltiin.

Työnkuvani ei tuntunut muuttuneen kovinkaan paljoa, mutta samalla kaikki tuntui uudelta ja vaikealta.

Isän sijasta minä sain toimia bisneksen kasvoina, mikä pelotti enemmän kuin halusin myöntää. Maailma oli aivan liian pieni paikka ja kuka tahansa osaisi yhdistää minut Emieliin jos vain tarpeeksi näkisi vaivaa.