kauniita yhdessä

28.

TORA

Suojelusenkeli.

Siksi äiti kutsui minua. Lohduttaen itseään silittämällä hiuksiani, samalla hyräillen. Samaa lohdutonta laulua, pelkäävän kosketuksen alla. Kuun valvoma pimeys, mikä suri kohtaloamme kauan ennen meitä.

Isä teki vihansa selväksi välinpitämättömyyden kautta ja katsoin sen hiljalleen menettävän itsensä, eristäytyvän työhuoneeseen. Muistin alkoholin hajun tarkemmin kuin hänet, joutuen opettelemaan kasvot aina uudestaan.

Selkeät muistikuvat lapsuudesta alkoivat siitä hetkestä kun äiti ensimmäistä kertaa satutti minua. Kuinka kaikki paheni siitä, tuntuen vialtani. Jos olisin ollut täydellinen, ehkä hän olisi pystynyt rakastamaan ilman tarvetta rangaista meitä.

Isä löysi meidät kylpyhuoneesta, äiti painaen minut rinnasta ammeen veden alle. Erotin sumuiset itkuiset kasvot toisella puolella, käden mikä tärisi pientä kehoani vasten. Olin liian jäätynyt edes taistellaksi vastaan, lihakset pelosta kankeana.

Paino katosi, isä repien minut vedestä syliinsä äidin toivottoman itkun vaihtuessa veden hiljaisuuden tilalle. Isä kietoi pyyhkeen ympärilleni, laskien varovasti kuin pelkäisi satuttavansa. Se oli ainoa kerta kun luotin häneen enemmän, sen jälkeen en kumpaankaan.

Tuijotin huutavia vanhempiani, yrittäen yskiä veden keuhkoista ulos. En koskaan saanut kaikkea pois, osa väkisin jääden.

Se oli euphorinen tunne mitä aloin hakemaan itse, laskien kuinka kauan pystyin pidättämään hengitystä takapihan uima-altaan pohjalla.

Isä satutti vuorostaan äitiä, paiskaten tämän takaraivon lavuaaria vasten. Veren tummuus korostui valkoista vasten, samalla kastellen mustat hiukset.

Äidin vainoharhaisuus sulki meidät ulkomaailmalta. Kotiopetus sulki minut ulos ikäluokastani, ystävistä. Kaikesta mikä olisi voinut antaa pakokeinon, edes hetkellisen valheellisen turvallisuuden.

Kaikki oli hyvin, ainakin suurimmilta osin, kunnes tytön syntymä sytytti vanhempieni välille loputtoman sodan. He olivat yhdessä jostain minulle tietämättömästä velvoitteesta, mikä söi heitä elävältä.

Riitely muuttui päivittäiseksi samalla kun tyttö itki ja äiti luovutti nopeasti yrittämästä edes lohduttaa häntä, nostaen syliinsä vain luovuttaakseen.

Löysin vielä useammin lohdutuksen uima-altaan pohjalta, katsoen sumeaa maailmaa yläpuolella. Huuto hiljentyi hetkeksi, hiljaisuus alkaen särkemään kauan ennen kuin keuhkot lamaantuivat.

Yksi yö kaikki hiljeni, jokainen meistä ymmärtäen miksi.

Isä pelasti tytön samalla tavalla kuin minut, ojentaen hänet syliini ennen kuin äiti parkaisi kivusta. En katsonut taakseni, sulkien siskoni huoneen oven kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunut.

Pitelin huutavaa lasta, yrittäen saada hänet lopettamaan itkemisen. Kyseenalaistin miten kukaan ikinä pystyi satuttamaan jotain niin viatonta, luvaten aina suojella sitä. Lupauksia mitä se ei ymmärtänyt.

Isä sai uuden syyn satuttaa äitiä, haukkua häntä sairaaksi. Ehkä hän olikin. Ehkä he molemmat olivat.

Hyvinä hetkinä pelkäsin epävarmuutta ja pahoina sitä milloin sairaus viimein voittaisi. Sama kaava jatkui vuosia ja ainoa mihin pystyin, oli lohduttaa itkevää tyttöä.

Kuvia ei enää otettu, äidin pyynnöistä huolimatta. Todisteet ajan kulumisesta, äidin hysteriasta ja isän alkoholismista kadoten. Todisteet tytöt olemassaolosta jääden vain meidän välille.

Riitely muuttui ylitsepääsemättömäksi, enkä osannut muuta kuin paeta.

Alkukesästä altaan vesi oli vielä liian kylmää, joten löysin itseni uudesta ympäristöstä. Kukaan ei huomaisi minun edes olleen poissa. Eikä aamuyöstä kukaan kyseenalaistaisi miksi en ollut kotona, muu maailma nukkuen tietämättömänä.