kauniita yhdessä

23.

EMIEL

''Legenda itse!''

Tobiaksen innostuneisuus ansaitsi Toralta niin murhaavan katseen, että poikaa kävi hetken sääliksi. Pokerinaama rikkoutui nopeasti nauruun, saaden siskonsa silminnähden helpottuneeksi.

Rhea tuuppasi poikaa kyynärpäällä tämän istuessa alas, kuiskaten jotain mikä katosi kevyen tuulen mukana. Poika vastasi jotain mikä sai tytön korvat punoittamaan, sekä edes osan ujoudesta rentoutumaan.

Hymyilin itsekseni viattomalle nuoruudelle, sekä Toralle kuka silitti rystysillään reittäni.

Istuimme kaikki vierekkäin Meroemin laiturin reunalla, Tora kiusaten siskoaan jokaisen tilaisuuden edessä.

Nojasin käsiini, kulunut pinta tuntuen talven jäljiltä karhealta kämmenen alla. Aurinko katosi pilvien taakse, kuitenkin palaten kimaltelemaan meren pintaa vasten. Suola kutitti nenässä, aallot iskeytyen rantaan tasaisesti.

Tora oli veden lähettyvillä varautunut ja halusin kysyä johtuiko se siitä kesästä, mutta sanat tappoivat itsensä. Yritin parhaani mukaan unohtaa kesän ennen kuin kaikki muuttui, mutta huomasin ajattelevani sitä jokaisen tilaisuuden edessä.

Mies oli samaan aikaan niin lähellä, mutta silti liian kaukana saadakseen hänestä kiinni. Äänestä puuttui kaiku, kuin jokin pakottaisi hänet sanomaan oikeat vastaukset sen sijaan mitä oikeasti halusi.

Unissani katsoin hänen kävelen viimeistä kertaa pois, epävarma askel pysähtyen kerta toisensa jälkeen kuin se ei haluaisi päättää lumousta. Poika joka aina katosi puiden taakse, lämpö mikä jäi sykkimään huulilleni viimeisen kerran jälkeen. Muisto jostain minkä ei koskaan pitänyt tapahtua. Silti kaikesta huolimatta olimme tässä, kuin osa perhosefektiä.

Tobias ei omistanut samanlaista ujoutta kuin Rhea, vaan alusta asti heittäytyi keskusteluun. Hän kertoi innoissaan kaikista juoruista joita Tora oli jättänyt jälkeensä ystäviensä kanssa. Yritin muistaa kysyä myöhemmin oliko hän edelleen tekemisissä kyseisten ihmisten kanssa, vai oliko aikuisuus repinyt heidät erilleen.

Oli outoa kuulla jonkun puhuvat ystävistä monikossa. Vierastin ajatusta, kuin olisi epäluonnollista sisällyttää elämäänsä enemmän kuin yksi ihminen kerrallaan. Eikä se edes ollut oma päätökseni, Luca vain oli aina ollut siinä niin kauan kuin muistin. Ei ollut aikaa jolloin hän ei ollut osa elämääni, tuoden vain enemmän yksinäisyyttä siihen.

Heitä oli kiva seurata, miten Tora elävöityi tilaisuuden tullen ja kuinka onnelliseksi Rhea hänet teki.

Rhea oli hyväsydämisin ihminen kenet olin koskaan tavannut ja tiesin varmaksi, että Emma olisi ollut samaa mieltä.

Kateellisuus pakotti hiljaiseksi, kykenemätön ajattelemaan muuta kuin sitä miten paljon minulla oli siskoani ikävä. Kuinka olin elänyt kauemmin ilman häntä elämässäni. Emma oli ainainen muistutus siitä kuinka syvälle itseinhoni oli juurtunut. Kuinka paljon pystyin vihaamaan itseäni tarvittaessa. Kuinka isän silmissä olisin aina syyllinen.

Rhean ja Tobiaksen kävelivät edessämme parkkipaikalle, puoliksi riidellen jostain.

Tora otti kädestäni kiinni, saaden minut pysähtymään. Hän suuteli otsaani ja varmisti, että kaikki oli hyvin hiljaisuudesta huolimatta. En ymmärtänyt miten hän näki minut niin selkeästi, lukien kehoani yhtä helposti kuin mieltäni.

Rakastin pieniä kosketuksia mitkä olivat olemassa vain kiintymyksen ilmaisuna, ilman pelkoa siitä, että hän vaatisi minulta sen enempää.

Nielaisin väkinäisesti, pala kurkussa kuitenkaan suostuen liikkumaan.