kauniita yhdessä

11.

EMIEL

Annoin viimein periksi.

Pureskelin vastahakoisesti ylpeyteni pitkävihaisuuteni muuttuessa ikäväksi, mikä tuntui ylitsepääsemättömän kivuliaalta.

En muistanut koska viimeksi olisimme olleet näin kauaa puhumatta sitten teinivuosien erimielisyyksien jälkeen, milloin molemminpuoleinen mykkäkoulu oli melkein päivittäinen ongelma.

Lucan näkeminen ei kuitenkaan tuonut sitä helpotusta mitä toivoin.

Väkinäinen hymy särki suunpielissä, eikä nauru tullut yhtä sulavasti kurkusta kuin aikaisemmin. Puheenaiheet olivat tönkköjä ja katsekontaktia välteltiin naurettavan tahdittomasti.

Tiesimme toisistamme kaiken, mutta samaan aikaan tuntui siltä etten tiennyt kuka vieressäni oikeasti istui.

Olisi vain pitänyt jäädä kotiin, eikä nielaista hävettävän suurta ylpeyttäni.

Pitkävihaisuus nosti katkerana päätänsä. Ympäripyöreä sori ei kuulostanut millään tasolla tarkoitukselliselta. Väkisin sanottu sana, mikä tuntui alentavalta ilman minkäänlaista huonoa omatuntoa virheistänsä tai käytöksensänsä.

Luca oli aina ollut sellainen, niin pienestä asti kuin vain pystyin muistamaan. Itsekeskeinen, sekä sokea omille virheillensä.

Lapsina hänen äitinsä pakotti hänet pyytämään anteeksi tavalla mikä edes kuulosti hienotunteiselta, vaikka pojan sanat olivat aina tyhjiä lupauksia täynnä. Aikuisena kukaan ei enää ollut selän takana painostamassa, joten mitään syytä turhalle kohteliaisuudelle ei enää ollut.

Se kaikki oli aina ärsyttänyt minua. Lapsena olin jopa uskaltanutkin ilmaista turhaisuuteni asiaa kohden, mikä useimmiten laukaisi taas uuden riidan välillämme. Aikuisena vain väkisin nielaisin kasvavan ärsyyntyneisyyteni, koska en jaksanut riidellä niin mitättömän pienestä asiasta.

Ajankuluessa turruin asiaan niin pahasti, että sori tuntui korjaavan asiat useimmiten yhtä hyvin kuin laastarin laittaminen luodinreiän päälle.

Autossa tuoksui uusi nahka ja Lucan vähän turhan paljon suihkuttama hajuvesi. Ei se huonolta tuoksunut, sitä vain oli aivan liikaa. Nenäni tottui tuttuun tuoksuun onneksi nopeasti, enkä parin minuutin jälkeen enää haistanut muuta kuin uuden auton kemikaalit.

En pysynyt enää perässä kuinka mones auto hänellä oli menossa vuoden sisään, ne tuntuivat vaihtuvan useammin kuin mielialani viime aikoina.

En myöskään pysynyt perässä tai ymmärtänyt millaisesta autosta tällä kertaa oli kyse. Kaikki autoihin liittyvä oli hepreaa minulla ja esitin vain ymmärtäväni Lucan egon puhuessa auton hienoista ominaisuuksista ja sen sellaisista.

Nyökyttelin ja vastasin jotain mitäänsanomatonta aina silloin tällöin. Se tuntui riittävän ruokkimaan tarpeeksi hänen egoansa, jos edes kiinnitti huomiota vastauksiini.

Painoin kehoni vasten penkkiä ja eristäydyin ajatuksiini lumista ohimenevää maisemaa katsellessa.

Nojasin autoa vasten. Olisin voinut istua sisälläkin odottamassa, että Luca sai tarvittavansa haettua yliopistosta, mutta raikas ulkoilma tuntui hyvältä ajatukselta.

Katselin ohi käveleviä ihmisiä, sekä lunta mistä suurinosa oli kerätty kinoksiksi puiden juuriin tai tienreunaan.

Pakkanen sai hengitykseni höyrystymään ja nenänpää alkoi nopeasti palelemaan, mutta ei se niinkään haitannut minua. Kirpeä ilma virkisti mieltäni, sekä ajatuksiani joista ei saanut mitään selkoa.