kauniita yhdessä

29.

EMIEL

Tora näytti synkältä, niin väsyneeltä, että pelkäsin sen polttavan itsensä vielä enemmän loppuun. Jos se oli edes mahdollista.

Kaiken kivun alla oli yksinäinen, pelokas poika, ketä oli kantanut taakkaa kokonaan yksin.

Oli selkeää paljon sitä väsytti, kuinka pahasti sen ajatukset oli kiduttaneet sitä.

Hän oli selaillut kirjaansa, ajoittain hymyillen melkein huomaamattomasti, kunnes se muuttui pistäväksi suruksi. Paljon tunteita, jokainen sille yhtä vaikea ja siitä huolimatta hän antoi minun nähdä itsensä kokonaan.

Rowan myönsi kerran lukeneensa pojan ajatuksia, kertoen ymmärtäneensä miksi se halusi taistella maailmaa vastaan.

Tie paratiisiin alkoi helvetistä.

Halusin uskoa paratiisin olevan vielä saavutettavissa. Olimme taistelleet tiemme näin pitkälle, löytäen toisemme aina uudestaan. Sen oli pakko merkitä jotain.

Sängystä oli tullut turvasatama. Olimme lähellä, mutta silti välttelimme toisiamme, jos satunnaisia käsivarren silittelyitä tai hiuksien siirtämistä pois kasvoilta ei laskettu.

Ohikiitävä kosketus, muistutus siitä ettemme olleet yksin. Varovaisuus sirpaleiden keskellä, jokainen liike laskelmoiden kuinka lähellä se pystyi käymään, ennen kuin kaikki tuhoutuisi.

Tora makasi tyynykasaan nojaten, kyynervarsi otsallaan ja silmät kiinni. Se ei nukkunut, ajoittain katsellen kattoa poissaolevana.

Hiljaisuus pelotti, sillä en tiennyt miten auttaa sitä. Kuinka puhua sille ilman, että työntäisin sitä vielä kauemmas. Pelkäsin satuttavani sitä, käyttävän kaikkea sitä vastaan ja saaden sen häpeämään itseään.

Olin yrittänyt sisäistää siskoni olemassaoloa.

Mitä kauemmin katsoi kuvaa, sitä surullisemmalta hän näytti. Katseen poissaolevuus huokui surua, pelkoa ja pakottavaa tarvetta juosta. Erotin levinneen ripsivärin silmäkulmasta, poskien punaisuuden mikä ei vaikuttanut tarkoin valitulta yksityiskohdalta muiden keskellä.

Kirottu. Palasin sanaan aina vain uudestaan. Kuinka kaunis, mutta kirottu ihminen pystyikään olemaan. Kohtalo mitä kukaan ei ansainnut. Kohtalo mitä en ymmärtänyt.

Pakenin pahaa oloa keittiöön, vedenkeittimen ääni hukuttaen ajatukset hetkellisesti alleen.

Seurasin höyryä, kuunnellen askelten pysähtyvän taakseni. Hän ei hiljentänyt itseään, antaen läsnäolonsa tulla huomatuksi.

Hymähdin, ylpeä siitä kuinka kerrankin se ei pienentänyt itseään. Helpotus rinnassa lämmitti, sen luottamus herättäen toivon siitä, että kaikki vielä järjestyisi.

Kaadoin veden kahteen mukiin, avaten teepussit varovasti.

''Mitä kauemmin välttelen sitä, sitä vaikeampaa se on.''

Ojensin mukin sille, sormet hipaisten tarkoituksella toisiaan. Hän hymyili ujosti ja tunsin saavuttaneen jotain.

''Jos en tee sitä, niin kadun. Miksi se on niin vaikeaa?''

Hän nosti käden olkapäälleni, hieroen lihasta hellästi samalla peukalollaan silittäen kaulaani. Nojauduin siihen luonnostaan, koska kehoni ei osannut muuta.

''Sua pelottaa,'' hän kuiskasi. ''Mikä on ihan ymmärrettävää.''

Nielaisin kyyneleeni, nostaen kirjeen saarekkeelta.

''En jaksa enää pelätä.''

Tora nyökkäsi ymmärtävästi päästäessään irti, seuraten sanattomana takaisin makuuhuoneeseen.