tähdenlentoja aamuyöllä

XVIII

Sydämeni tykytti rinnassani, kun puristin Theon vyötäröä tämän ajaessa aivan liian kovaa pitkin Main Streetiä. Kello läheni uhkaavasti puolta yöltä ja pelkäsin, että myöhästymme.
Lisäksi pelkäsin kuollakseni, että jäisimme kiinni poliiseille, sillä ajoimme reilusti kovempaa, mitä mopon pitäisi pystyä ajamaan ja Theolla roikkui vyötäröllä terävä veitsi.

Käännyimme viimeisestä mutkasta ja näin edessäni pimeän ja erittäin ränsistyneen varastorakennuksen.
Adrenaliini virtasi suoniini, kun otin kypärän pois päästäni ja askeleen kohti varastoa.

Theo kuitenkin tarttui minuun ja veti takaisin.
"Älä unta näe, Nora. Sinä odotat tässä." Hän siirsi minut moponsa viereen ja ojensi taskustaan toisen veitsen.
"Käytä tätä vain, jos tarve vaatii. Äläkä huuda, huutaminen houkuttelee demoneita aina. Ne haistavat pelon."

"Miksen voi tulla mukaan?" henkäisin ja puristin veistä kädessäni turhan liian kovaa.

"Koska et tietäisi mitä tehdä. Olisit vain tiellä."

"Auts?"

"Kello on liikaa, pysy tässä, äläkä tule tuonne, vaikka mitä tapahtuisi. Ymmärrätkö?"

Nyökkäsin turhautuneena ja jäin katsomaan Theon loittonevaa selkää. Adrenaliini jätti minut hytisemään viileään yöilmaan yksin ja aloin yhtäkkiä pelkäämään.
Vilkuilin koko aika ympärilleni ja osoitin veistä eteenpäin.

Aika kului kiduttavan hitaasti ja jokainen sekunti suurensi huolen painoa rinnassani. Oli kuolettavan hiljaista ja hikikarpalot alkoivat kihoamaan ylähuulelleni ja otsalleni.

Entä jos varmuuden vuoksi kävisin tarkistamassa, että Theo on vielä hengissä?
Et saa mennä. Lupasit Theolle.

Itku nousi kurkkuuni ja potkaisin pienen kiven ilmaan.
Se lensi huonokuntoiselle nurmikolle ja ravasin ympyrää.
Samassa kuului karjuntaa ja tiesin, että Theolla oli jokin hätänä. Tunsin sen sielussani asti.

Kielloista huolimatta lähdin juoksemaan kohti varastoa minkä jaloistani pääsin ja ryntäsin sisään hämärään, hyvin pölyiseen tilaan.

Tukahdutin huutoni, kun näin Theon leijuvan ilmassa pää retkottaen, kasvot valkoisina.
"Theo!" Hän ei vastannut. Hän ei edes hievahtanut.
"Älä ole kuollut", mutisin hädissäni ja haravoin varastoa katseellani. En nähnyt ketään.

Mitä minä teen? Mitä ihmettä minä teen?

"Hei vaan, pieni jäljittäjä." Ääni oli niin ällöttävä, että ihoni nousi kananlihalle. Se oli melkein kuin sihinää.
Varjoista eteeni astui piirtämäni mies, jonka keltaiset silmät porautuivat minuun. Pelko kangisti minut paikoilleni. Tämä olisi loppuni, kuolisin tänne masentavaan varastoon demonin surmaamana.

"Älä pelkää, en aio satuttaa sinua. Tarvitsen vain vähän tietoa."
"Minä en kerro sinulle mitään!" sylkäisin ja osoitin veitsellä demonia.
Se naurahti sihisten ja astui aivan eteeni.
"Älä koske minuun!" kiljaisin ja sain viimein jalkani toimimaan. Peräännyin muutaman askeleen.
"Kuuntele, senkin ällöttävä ihmiskapistus. Päästän sinut ja säälittävän poikaystäväsi menemään, jos kerrot minulle, mistä pääsen Tammeen."
"En tiedä, mistä puhut", valehtelin ja toivoin, että demoni ei osaisi lukea ajatuksiani.

Demoni nauroi pitkään ja syvältä ja ihoni meni kananlihalle.
"Sinä valehtelet, ihminen!" hän karjaisi ja heilautti kättään.

Hän veti minut ilmassa eteensä ja aloin rimpuilemaan. Näkymätön käsi kiertyi kaulani ympärille ja puristi. En pystynyt hengittämään.

"Joudut tappamaan minut, en kerro sinulle mitään!" kähisin.

Samassa näin demonin kivettyvän paikoilleen ja muuttuvan harmaaksi. Tipuin takaisin maahan ja demoni katosi silmieni edestä tulikipinöiksi.
Theo seisoi demonin takana, sen rinnan lävistänyt veitsi kädessään ja veti hiuksensa pois kasvojensa edestä.
Hän hengitti raskaasti.