tähdenlentoja aamuyöllä

XVI

Tartuin epäröiden Theon käteen ja kinkkasin hänen perässään puun sisään.
Tai no, sisään väreilevästä, kultaisesta aukosta, joka tuntui samaan aikaan kostealta ja kuivalta.
Silmäni olivat koko ajan kiinni, sillä en uskaltanut katsoa. Tunsin lipuvamme eteenpäin ja äkkiä kävelemisestä tulikin helppoa ja kivutonta - minun ei tarvinnut enää kinkata.

Lopulta metsäinen tuoksu ja kova alusta jalkojeni alla sai minut avaamaan silmäni raolleen ja henkäisemään ääneen. Olimme kirjaimellisesti puussa, mutta pienempinä kuin muurahaiset. Ja kaikki ruhjeeni ja vammani olivat poissa. Luulin hetken, että olimme jostakin syystä kuolleet ja tämä oli taivas.

"Mikä tämä paikka on?" sain sanotuksi ja käännyin ympäri lehtien väliin piilotettuja valoja ihaillen. Puun sisään ja oksille oli rakennettu kokonainen salainen valtakunta.

"Tämä on Tammi. Kirjaimellisesti", Theo vastasi hykerrellen ja viittoi minua seuraamaan.

Ympärillämme näkyi jokunen ihminen lisäksemme, kaikki keskittyneinä omiin puhiinsa ja nyökkäsivät ohimennen Theolle. Hän johdatti minua ohueen oksaan kaiverrettua siltaa pitkin rungon luo ja pysähtyi ison, kaarevan oviaukon eteen.

"Seuraa minua. Käymme ensin Vanhojen Kirjan luona. Siellä on jokaisen ihmisen ja puoli-ihmisen nimi, joka kantaa tätä meidän geeniämme."

Nyökkäsin tietämättä mitä vastata. Kaikki tuntui liian uskomattomalta ollakseen totta, vaikka todistin tätä kaikkea omilla silmilläni koko ajan. Paitsi, jos olimme oikeasti kuolleet.

Kiipesimme tuhannet yksinkertaiset portaat ylös, kunnes tulimme ison, taidokkaasti kaiverretun oven eteen. Sen edessä molemmille puolilla seisoi kaksi suippokorvaista miestä, joilla oli lehdistä tehdyt kypärät ja pitkät keihäät käsissään.

"Ken käypi Vanhojen Kirjan luo, maksakoon yhden puhtaan muiston ja lahjoittakoon sen Agonien jumalille", toinen heistä julisti silmääkään räpäyttämättä ja vilkaisin Theoa hämilläni.

"Tee perässä", Theo sanoi hiljaa ja laski sitten kätensä ovea vasten. Hänen kämmenensä alta ilmestyi kimaltelevaa valoa ja se levisi hitaasti kohti Theon ohimoita. Kun ne koskivat ihoa, Theo värähti ja sulki silmänsä. Samassa näin, miten ne vetivät hopeisen, kuplivan juovan pois hänen päästään ja veivät sen mukanaan takaisin oveen. Ovi aukesi tämän jälkeen.

Theo irvisti ja avasi silmänsä.
"Yhtä inhottavaa joka kerta", hän mutisi. "Noniin, kun astun ovesta sisään, se menee kiinni ja jotta pääset sisään myös, sinun täytyy tehdä tuo sama. Älä nosta kämmentäsi ovelta, ennen kuin kaikki valo on hävinnyt."

Nyökkäsin sydän lujaa hakaten ja katsoin jännittyneenä, kun ovi Theon takana sulkeutui. Painoin kämmeneni oveen ja puristin silmäni kiinni odottaen.

Silmäluomieni tummuus vaaleni, kun tunsin jotakin lämmintä kämmeneni alla ja pian kasvojeni lähellä. Kun valo tuli lähemmäs ohimoitani, aloin kuulemaan päässäni ääniä ja tajusin niiden olevan muistojani.

Muutama hyvä muisto lapsuudestani ja viime kuukausista pyöri mielessäni, ennen kuin tunsin yhteen niistä tartuttavan ja inhottavan väristyksen saattelemana vedettävän ulos päästäni.

Pakotin kämmeneni pysymään tiukasti ovessa ja kun viimein tunsin sen avautuvan, uskalsin avata silmäni ja irroittaa käteni siitä.

Theo odotti minua vinosti hymyillen.
"Minkä muiston ne veivät?"

Hieroin ohimoani. "Sen, kun opin pyöräilemään ilman apupyöriä ja isä ja äiti olivat minusta hurjan ylpeitä."

"Toivottavasti se ei ollut paras muistosi, sillä unohdat sen pysyvästi kohta."