tähdenlentoja aamuyöllä

XXVII

"Tervetuloa takaisin, Juliet Archer."

Juliet? Archer? Juliet Archer?

Räpyttelin silmiäni, aivot liian hitaasti toimien. Mieleni oli niin täynnä ajatuksia, että en saanut yhdestäkään niistä selvää. Pääni kasvoi joka sekunti lähemmäksi räjähdyspistettä.

"Mitä tapahtui?" henkäisin ja hieroin otsaani. Ohimoitani oli alkanut jomottamaan, kurkkuni tuntui kuivalta ja raajani tuskin kannattelivat minua.

"Elit noin 19 vuotta vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Selitämme sinulle loput, kun olet hieman paremmassa kunnossa. Tarvitset hetken hengähdystauon, elit juuri kuukauden kiinni tuossa." Yksi valkotakkisista naisista nyökkäsi kohti telinettä, josta olin tipahtanut ja käännyin katsomaan sitä.

Telineessä oli käden -ja jalansijat, paikka päälle ja ympärillä paljon monitoreja ja letkuja. Letkut olivat ilmeisesti olleet minussa kiinni, jotta pysyisin hengissä tajuttomana.

Minua puistatti. Toinen valkotakkinen nainen otti kiinni käsivarrestani, kun horjahdin.

"Varovasti, neiti Archer. Seuraa minua. Olosi on kohta parempi."

Koska oloni oli niin hutera, katsoin parhaaksi vaihtoehdokseni totella. Oloni ei ollut enää niin epäilevä kuin kaksi minuuttia sitten, mieleeni alkoi selkäytymään pikkuhiljaa ja uneni - ei, toisen todellisuuden muistojen rippeet jäivät taka-alalle.

"Istu siihen. Halutko vettä?" valkotakkinen nainen kysyi ja kaatoi minulle lasillisen odottamatta vastausta. Otin sen vastaan kiitollisena ja kulautin yhdellä huikalla alas. Kurkun kuivuus helpotti heti.

"Onko sinulla hengittämisen kanssa ongelmia?" jostakin eteeni tupsahtanut uusi valkotakkinen kysyi ja kierritti käteni ympäri verenpainemittarin.

"Ei, mutta päätä särkee ja jalkoihin sattuu", vastasin häkeltyneenä ja yritin seurata, miten ympärilläni alkoi yhtäkkiä hääräämään paljon ihmisiä neulojen ja muiden välineiden kanssa.

"Se on täysin normaalia, aivosi ovat kovilla muutaman päivän, sillä ne joutuvat sopeutumaan takaisin nykyhetkeen. Ne olettivat sinun eläneen 19 vuotta toista elämää, joten niillä menee hetki tottua tähän. Saatat ehkä olla sekaisin ajatustesi kanssa, koska tämä todellisuus menea sekaisin koetodellisuutesi kanssa. Tulet kuitenkin muistamaan tämän, oikean elämäsi kaikki muistot heti, kun palaudut rasituksesta."

Nyökkäsin ja suljin silmäni. Ympärilläni oli liikaa ääniä ja liikaa liikettä, pelkästään katsominen sai minulle huonon olon ja pelkäsin oksentavani kaikkien päälle.

"Tässä on särkylääkettä pääkipuun ja lihaskipuun. Lihaksesi palautuvat myös muutamassa päivässä, sinun on nyt tärkeää muistaa liikkua, jotta ne tottuvat taas liikkeeseen."

Nyökkäsin silmät suljettuina. Silmäluomissani tanssi hahmoja, jotka näyttivät tutuilta, mutta joiden henkilöllisyyksiä en saanut millään päähäni. Etenkin kaksi hahmoa näkyi selvästi: vihreäsilmäinen mies, jolla oli kädet täynnä tatuointeja ja tyttö, joka piteli miekkaa.

Miekkaa?

Pakotin ajatukseni väksiin muualle ja yritin hieman helpottavasta pääkivusta huolimatta saada päähäni muistoja tästä elämästä. Oikeasta elämästäni.

Nimeni oli Juliet Archer. Olin 19-vuotias. Olinko? Minulla oli koira. Sen nimi oli Mop-, Ram-, P-, Noodle? Kyllä, minulla oli koira, jonka nimi oli Noodle.
Hiukseni olivat ruskeat, ylettyvät hieman solisluiden alapuolelle ja pidin keltaisesta. Minulla oli veli, hänen nimensä alkoi ehkä T:llä.

"Neiti Archer? Oletko hereillä?"

Avasin silmäni ja näin nyt vain enää yhden valkotakkisen naisen edessäni, sen saman, joka puhui minulle ensimmäisenä.