tähdenlentoja aamuyöllä

XXVI

Hän käveli paljain jaloin pitkin kivilattiaa jättäen jälkeensä verisiä jalanjälkiä.

Hän käveli veitsien terällä, mutta ei tuntenut kipua.

Hän hymyili.

Hän heilautti kättään ja sai soihdut leimahtamaan liekkeihin.

Hän pysähtyi kivialttarin eteen ja polvistui.

Hän tuijotti vahingoniloisena vangitsemaansa kuolemaa ja nauroi.

**

Hätkähdin hereille ja tukahdutin kirkaisun. Vedin muutaman kerran syvään henkeä yrittäen muistaa mahdollisimman paljon näkemästäni unesta. Mitä enemmän yritin, sitä kauemmas uni vetäyti ulottuviltani ja sitä levottomammaksi tunsin oloni.

Vilkaisin sikeästi vieressäni nukkuvaa Theoa, jonka toinen käsi oli kiertynyt suojelevasti vartaloni ympärille. Hivuttauduin hitaasti pois ja vedin sitten vaatteet päälleni.

Puna kohosi poskilleni, kun viime illan muistot palautuivat mieleeni ja värähdin kiihkosta. Sipaisin huuliani ja suljin silmäni, yritteän muistaa mahdollisimman yksityiskohtaisesti miten Theon huulet olivat olleet niillä lämpiminä. Kuinka kauan siitä oli? Aivan, viisi tuntia.

Otin varuiksi mukaan Theon antaman tikarin ja livahdin ulos. Viileä yöilma otti minut avosylin vastaan ja tunsin viimein saavani kunnolla happea. Nojasin edessä olevaan kaiteeseen ja keskityin hengittämään. Painajainen palasi mieleeni ja värähdin tällä kertaa inhosta. Vihasin sitä, etten voinut nukkua enää ilman painajaisia - ilman välähdyksiä Wendyn tekemisistä.

Tunsin alkaneen paniikkikohtauksen hiipuvan, kun keskityin vetämään tasaisin vedoin raikasta happea keuhkoihini. Tuijotin kirkasta tähtitaivasta ja etsin muutaman tutun kuvion. Theo oli opettanut minut etsimään ne. Löysin myös pohjantähden ja muistin, että sen avulla voi suunnistaa.

En tiedä kuinka kauan seisoin siinä. Annoin silmieni painua kiinni ja mietin, mitä hajuja ilmassa oli. Jostakin kantautui etäisesti tuttu, hieman makea tuoksu. En saanut millään päähäni mikä se olisi voinut olla, joten luovutin.

Avasin silmäni ja käännyin ympäri. Huomasin käytävän päässä palotikkaat ja lähdin suunnistamaan niitä kohti.
Kiipesin vaivattomasti katolle ja jäin istumaan paikoilleni.
Katon tuoma turva rauhoitti minua vähäsen.

Ohut pitkähihaiseni ei pitänyt kovin hyvin enää lämpöä ja aloin hytisemään kylmästä. Kaivoin shortsieni taskuun laittamani puhelimen esiin ja pyyhkäisin sen auki.

Minun pitäisi soittaa ystävilleni ja kertoa, että olin kunnossa. Olin Addylle selityksen velkaa ja Lily oli varmasti myös huolesta sairas. Mutta mitä ihmettä minä selittäisin minusta ja Theosta? En ikinä voisi vaarantaa heitä ja kertoa missä olimme, miksi olimme siellä ja miksi olimme yhdessä.

Päätin kuitenkin painaa Lilyn numerosta ja vapisevin käsin kohotin puhelimen korvalleni.
Puhelin piippasi kaksi kertaa ennen kuin Lily vastasi. Hän ei siis ollutkaan ollut nukkumassa.

"Nora? Nora, oletko se sinä?"

"Hei, Lily. Minä täällä", sanoin hiljaa.

"Mitä oikein tapahtui? En nähnyt sinua enää sairaalassa ja sitten katosit hirveän pitkäksi aikaa ja nyt vasta kuulen sinusta. Ja Theo katosi myös! Oletko kuullut hänestä? Onko hän kanssasi? Hän oli varma, että sinulle on tapahtunut jotakin ja en voinut olla ajattelematta, että jotain pahaa on meneillään."

"Kaikki on hyvin, ja Theo on myös kunnossa. En voi kertoa puhelimessa enempää, koska linjoja voidaan kuunnella. Kuule, paljon on meneillään ja joudun olemaan poissa hetken. Lupaa minulle, että pysyt mahdollisimman paljon kampuksella ja kerro se myös Milesille ja Ashtonille ja muille. Kerro Addylle kaikki tämä. Olen pahoillani."