tähdenlentoja aamuyöllä

XXIII

Ajoin monta tuntia putkeen uskaltamatta pysähtyä. Murtunut ranteeni oli ihan vinossa ja oli alkanut mustumaan ällöttävästi.

Tähyilin huoltoasemia, tai yksinäisiä puhelinkoppeja, mutta missään ei näkynyt yhtään mitään. En edes tienny, missä olin, tai minne olin ajamassa, joten saatoin ihan hyvin olla matkalla laajemmalle alueelle ei mitään.

Raju pahoinvointi pakotti minut oksentamaan muutaman kerran ulos ikkunasta ja joka paikassa polttava kipu huimasi minua hullun lailla.

Lopulta minun oli pakko pysähtyä tien viereen, kun autosta loppui bensa ja se ei enää käynnistynyt.

Kirosin ääneen kaikki tietämäni kirosanat ja jäin toimettomana paikoilleni. Vuodatin muutaman epätoivon kyyneleen ja pelkäsin, että Maryssa ja Lincoln löytäisivät minut uudestaan.

Nousin autosta ja lähdin takakontin luo. Löysin sieltä onnekseni yhden toppatakin, ensiapulaukun ja vesipullon.

Vedin takin päälleni. Pakkasta oli kymmenen astetta ja täristin päästä varapaisiin. Sitten sain hankalasti avattua vesipullon korkin hampaitani ja tervettä kättäni käyttäen ja join sen janoltani muutamalla huikalla tyhjäksi. Kumarruin sen jälkeen irvistäen tien viereen täyttämään pullon lumella ja painoin sen murtunutta rannettani vasten kiroillen uudestaan.

Löysin ensiapulaukusta lastan, laastareita, sideharsoa, puhdistusainetta ja haavateippiä. Pakenin kylmää takaisin autoon, joka oli vielä toistaiseksi lämpöinen ja aloin puhdista otsani kirvelevää haavaa. Teippasin sen kiinni haavateipeillä ja katsoin sitten rannettani.

Se piti laittaa takaisin paikoilleen ja sitoa tukevasti lastan kanssa. Mieleeni nousi kuva ihmisen biologiaa käsittelevästä kirjasta, jonka kyseisellä aukeamalla käsiteltiin murtuneita luita.

Kelasin aloittelijan ohjeet mielessäni, puristin silmäni kiinni ja vedin ranteeni takaisin paikoilleen.

Kipu oli sanoinkuvailematon. En voinut olla kiljumatta ja kyyneleet tulvahtivat väkisinkin silmiini.
Ranteeni kipu kuitenkin helpotti hieman, ja pystyin vaivalloisesti sitomaan sen paikoilleen lastan kanssa.

Toivoin todella, etten ollut tehnyt sille enemmän vahinkoa.

Istuin tutisten autossa niin kauan, että sen lämpötila alkoi lähennellä ulkolämpötilaa ja sitten nousin sieltä uudestaan pois.

Ennen sitä kävin auton jokaisen kolkan läpi, etsien puhelinta, tai jotakin muuta asiaa, mikä voisi auttaa minua tässä hetkessä, mutta löysin ainoastaan purkkaa ja tukun käteistä. Pistin molemmat taskuuni ja menin ulos hyppelemään kipuni sallimissa rajoissa.

Kai tällä kirotulla tiellä nyt edes joku ajaa tänään?

Tömistelin jalkojani ja tähyilin vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle. Koko ajan pelkäsin kuollakseni, että Lincoln ja Maryssa ehtisivät luokseni, sillä tunnit kuluivat liian nopeasti.

Lopulta, illan hämärtyessä näin lumipyryssä haaleat ajovalot ja aloin heiluttamaan villisti käsiäni. Voi luojan kiitos, nyt minut pelastettaisiin tästä tien vierestä.

Auto onneksi pysähtyi ja sen ikkuna avautui hitaasti. Kyydissä istui vanha nainen, jolla oli ystävälliset kasvot.
Kiitin kaikkia maailman jumalia sillä sekunnilla.

"Mitä sinä täällä yksin teet? Menikö autosi rikki?" nainen kysyi.

"Joo", hengähdin ja suustani tuli höyrypilvi.

"Olen menossa tästä 50 kilometriä etelään, hyppää kyytin, jos kyyti kelpaa."

Avasin oven huojentuneena ja istuin naisen viereen pelkääjänpaikalle. "Kiitos paljon, olin jo menettänyt toivoni. Voin maksaa bensasta, tässä on käteistä." Otin taskustani muutaman rypistyneen setelin ja ojensin niitä naiselle, mutta hän pudisti päätään.