tähdenlentoja aamuyöllä

XXII

TW, väkivaltaa

Istuin autossa loputtoman pitkältä tuntuvan ajan. En uskaltanut sanoa mitään, eivätkä vanhempanikaan avanneet suutaan kertaakaan. Yritin jopa hengittää äänettömästi, sillä pelkäsin pienenkin äänen räjäyttävän ilmapiirin uudestaan.

Tajusin puolessa välissä matkaa hämilläni, että emme olleet käyneet kampuksen kautta hakemassa valmiiksi pakattuja tavaroitani, vaan olimme suunnistaneet suoraan moottoritielle.

Neljän ja puolen tunnin jälkeen tajusin, että emme olleet menossa kotiin. Emme olleet enää edes samassa osavaltiossa. Olimme ajaneet yhtä kyytiä Vermontiin asti.

"Äiti?" kysyin hiljaa puolen tunnin kuluttua. Minulla oli tuskallisen kova jano ja sietämätön vessahätä.

"Mm?" hänen sävynsä ei ollut viiden tunnin jälkeen enää niin kireä. Se kuulosti jopa hellältä ja rentouduin hieman.

"Minulla on kamala pissahätä."

"Etkö kestä vielä hetkeä? Olemme perillä kymmenen minuutin kuluttua." Äiti kääntyi katsomaan minua.

"No kai minä sen verran kestän", vastasin hammasta purren ja ristin jalkani penkillä tiukemmin.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat elämäni tuskallisimmat. Melkein itkin helpotuksesta, kun pysähdyimme lopultakin ison puutalon eteen ja isä avasi sen kuluneen oven. Ryntäsin - luojan kiitos - läheltä löytyvään vessaan ja huokaisin helpotuksesta. Rakkoni oli ollut todella lähellä repeämistä.

Kun pesin käsiäni, katselin itseäni peilistä ja pohdin vanhempieni outoa käytöstä. Miksi olimme ajaneet niin monta tuntia vieraaseen osavaltioon taloon, jossa en ollut ikinä käynyt? Ehkä meidän oli tarkoitus viettää joululoma täällä ja minulle ei oltu kerrottu.

Astuin ulos vessasta autiolle käytävälle ja katselin ympärilleni. Käytävä johti keittiöön ja isoon olohuoneeseen, ja käytävän toisessa päässä oli eteinen ja rappuset yläkertaan. Huonekaluja oli hyvin niukasti ja koko paikka oli raskaan pölyn peitossa.

Kävelin takaisin ulos auton luo ja huomasin isän tyhjentävän takakonttia. Se oli täynnä pahvilaatikoita ja kasseja. Äiti kantoi niitä sisään.

"Auttaisitko vähän? Huoneesi on yläkerrassa, voit viedä nämä sinne."

Tartuin hämilläni äidin ojentamiin pahvilaatikoihin, mutta en lähtenyt takaisin sisälle, vaikka paljaat käsivarteni sitä anelivatkin.

"Miksi me olemme täällä? Mikä tämä paikka on?"

"Isäsi sai tämän lainaan töistä, tulimme tänne jouluksi. Mene nyt sisälle, kulta, ettet vain vilustu. Ja kellokin on jo vaikka mitä, mene nukkumaan." Äidin sävy oli muuttunut niin paljon ystävällisemmäksi aikaisemmasta, että epäilys tahtomattakin velloi rinnassani. En edelleenkään liikkunut, vaikka minulla oli nyt jo tosissaan kylmä.

"Miksi emme hakeneet tavaroitani? Miksi meillä oli niin kiire?"

"Älä kysele!" isä ärähti ja paiskasi auton takaluukun kiinni. Hätkähdin rajusti ja otin askeleen taaksepäin.

Isä ei ollut koskaan korottanut ääntään minulle aikaisemmin.

Pakenin sisälle yläkertaan ja avasin ensimmäisen oven toiselta tyhjältä käytävältä. Se osoittautui pieneksi makuuhuoneeksi, jossa oli yhden ihmisen nukuttava sänky, joten ajattelin sen olevan minun huoneeni.

Laskin pahvilaatikot lattialle ja katsoin epäillen ympärilleni. Äidillä ja isällä oli jotain tekeillä, ei tähän voinut olla muuta selitystä. Eikä minulla ollut puhelinta, joten en voinut ottaa keneenkään yhteyttä.