tähdenlentoja aamuyöllä

XIII

"Minä olen mikä?"

"Jäljittäjä. Sinulla on jäljittäjän verta. Minullakin on samaa verta, mutta olen tunnistaja. Sen takia piirrät tulevaisuuden."

"Piirrän tulevaisuuden? Oletko sinä nyt ihan tosissasi?" mutisin kiukustuen.
Theo nyökkäsi vakavana ja otti vihkonsa esille.

"Tiesin sen sillä sekunnilla, kun näin piirroksesi minusta. Olet piirtänyt niitä jo jonkin aikaa, etkö olekin? Ja yhtäkkiä ilmestyin elämääsi ja et osannutkaan enää piirtää kasvojani?"

Nyökkäsin silmät pyöreinä ja siirsin katseeni avonaiselle sivulle edessenä. Näin siinä itseni. Theo oli piirtänyt minut viivantarkasti jokaiselle vihkon sivulle.

"Mitä tämä tarkoittaa? Miksi minun pitäisi uskoa mitään, mitä sanot?"
"Koska luotat minuun yhtä sataprosenttisesti kuin minä luotan sinuun. Meidän kuului löytää toisemme, olemme jäljittäjäpari. Sinä piirrät ja tulkitset, minä hoidan loput."

"Jäljittäjäpari? Tämä kuulostaa niin tyhmältä. Miten mikään tästä selittää sen, että hengitin veden alla!" tiuskaisin ja tarve yskiä sai minut irvistämään. Hengittäminen ja puhuminenkin sattuivat, puhumattakkaan äänen korottamisesta ja yskimisestä.

"Minulle kävi täsmälleen samalla tavalla ennen kuin voimani heräsivät lopullisesti. Jouduin veden alle ja kuoleman kielillä huomasin pystyväni hengittämään veden alla. Kun olimme viimeksi uimassa, luulin, että sinulle oli käynyt se jo. Nyt olen varma, että se on."
"Se on", sanoin äkkiä, "en muista kuinka vanha olin. Se oli se kerta, kun meinasin hukkua, mutta äiti veti minut ensin vedestä pois. Sen jälkeen en ole saanut lupaa mennä veteen."
"Äitisi ehti vetää sinut vedestä pois, ennen kuin sait kykysi. Siksi ne heräsivät vasta nyt", Theo selitti kiihtyneenä ja nousi ylös.

"Sitten, ku pääset täältä pois, vien sinut Mareenan luo."
"Mareenan?"
"Niin, kotiin."

Epäuskon, kivun ja turhautuneisuuden kyyneleet silmissäni katsoin Theon ääriviivoja, jotka katosivat ovestani jättäen minut yksin piipittävien laitteiden armolle.

**

Kun olin nukkunut muutaman levottoman tunnin, sain viimein vakuutettua hoitajalle, että oloni oli tarpeeksi hyvä poistumiseen sängystä, joten minut työnnettiin pyörätuolissa Lilyn huoneeseen.

Se oli pimeä, verhot oli vedetty ikkunoiden eteen.
Lily hengitti raskaasti ja nukkui.

"Pärjäätkö yksin?" hoitaja kuiskasi ja nyökkäsin. En pystynyt puhumaan. Hän taputti minua varovasti terveen käden olkapäähän ja poistui huoneesta sulkien oven perässään.

Rullasin itseni hitaasti Lilyn sängyn viereen ja laskin käteni hänen kätensä päälle.

"Olen niin pahoillani", sanoin hiljaa, pieni kyynel poskelleni valuen.
"Ei se mitään, olemme kaikki hengissä. Ja et voi sanoa että se oli erityisesti kenenkään syy", Lily vastasi yllättäen käheällä äänellä ja otti kädestäni kiinni. Hän puristi voimattomasti sormeni omiensa lomaan.

"Mutta sinun vauvasi-"
"Parempi niin, raskaus oli vasta ensimmäisellä kuulla joka tapauksessa. Ja en olisi ollut vielä valmis äidiksi..."

Huomasin Lilyn räpyttelevän kyyneliä pois vaivihkaa. Päätin, etten enää ottaisi hänen loppunutta raskauttaan puheeksi.

"Sattuuko sinuun?" kysyin varovasti ja Lily hymähti irvistäen kivusta heti perään. Hänen kasvojaan koristi ilkeännäköinen haava.

"Nämä lääkkeet pitävät minut sellaisessa tokkurassa, että en enää tiedä mikä on kipua ja mikä ei."
"Tiedän tunteen", hymyilin surullisesti. "Entä Addy? Oletko kuullut hänestä mitään uutta?"

Lily pudisti hiljaa päätään.
"Kuulin, että häntä leikattiin hirveän kauan."
"Jos hän halvaantuu, syytän siitä itseäni koko loppuelämäni ajan", kuiskasin ääni särkyen.
"Hei, se ei ole sinun syysi. Se on - se oli -" Lilyn ääni hiipui, eikä hän osannut sanoa enää muuta.

"Valitsin sinut ensin", totesin hiljaa. "Menin sinun luoksesi ensimmäisenä"

"Gabbings sai varmasti halvauksen, en usko että hän vie oppilaitaan enää lähellekään mitään vaarallista aktiviteettia", Lily vaihtoi aiheen nopeasti ja hymyilin haikeasti. Hänen katseensa ei uskaltanut sanoa mitään, mutta silmät tuikkivat kiitollisena.
"Voi parkaa, toivoittavasti hän on kunnossa."

Lilyn huoneen ovi avautui ja isään astuivat hänen vanhempansa ja Miles lääkäri seuranaan.

Suljin silmäni yllättävän valon ryöpsähtäessä huoneeseen ja totuttelin silmäni siihen kiivasti räpsytellen.

"Hyvää iltapäivää, neidit", lääkäri nyökkäsi ja jäi seisoimaan sängyn jalkopäähän. Miles oli istunut sängyn toiselle puolelle ja silitti huolissaan Lilyn uupuneita ja ruhjeisia kasvoja.

"Minä lähden nyt", sanoin äkkiä ja puristin Lilyn kättä vielä uudestaan, ennen kuin sisääntullut hoitaja työnsi minut ylös ovesta.

"Mikä on vointi?"
"Ihan hyvä, vähän väsyttää. Olen nukkunut huonosti."
"Vien sinut huoneeseesi."
"Ei, odota. Adelaide Wells, voinko nähdä hänet?"

Hoitaja pysähtyi äkisti ja hätkähdin.
"Eikö kukaan kertonut sinulle?"
"Kertoi mitä?"
"Hän on koomassa, kukaan ei tiedä herääkö hän vai ei. Mutta voin kyllä viedä sinut katsomaan häntä."
"K-kiitos", ynähdin.

Puristin käteni nyrkkiin, jotta se ei olisi tärissyt niin pahasti.
Toinen käteni oli pakattu tiivisti kipsiin, enkä edes tuntenut sormiani.

Käytävät vilisivät ohi sydämeni jyskeen saattelemina, näin mustia pisteitä ja uskalsin tuskin hengittää. Päässäni pyöri vain pahimpia mahdollisia skenaarioita parhaan ystäväni olotilasta.

Saavuimme tarkoin vartioidulle teho-osastolle ja pysähdyimme ensimmäisen lasioven taakse. En vielä nähnyt mitään, istuin liian matalalla.
Hoitaja työnsi minut hitaasti sisään ja uskalsin taas hengittää.

Addy näytti kuin nukkuvalta, tavalliselta tytöltä. Hänestä kulki monta piuhaa ja letkua seinillä ja sängyn vierellä piippaaviin laitteisiin ja hänen suussaan oli hengitysputki.
Jos lukuisia ruhjeita ja siteitä ei laskettu, Addy näytti miltei levolliselta.

"Voitko - voitko auttaa minut istumaan tuohon?" kuiskasin hoitajalle ja osoitin sängyn vieressä olevaa yksinkertaista tuolia.

Sain nyökkäyksen vastaukseksi ja pian ponnistin tuoliin hampaitani kiristellen.
"Haluatko, että jään odottamaan?"
Pudistin päätäni.
"Odotan sitten oven ulkopuolella, en anna sinun rasittaa itseäsi siinä viittä minuuttia kauempaa."

Päädyin nyökkäämään, vaikka olisinkin halunnut huutaa päin hänen naamaansa, että sitoisin itseni mielummin noihin laitteisiin Addyn tilalle, kun istuisin tässä vain viisi minuuttia.

Kun hoitaja lähti, purskahdin äänettömään itkuun. Se repi sisuskalujani rikki, räjäytti kyynelkanavat ja sattui jokaiseen milliin kehossani.

Laskin käteni varovasti Addyn kädelle ja tuijotin sitä kyynelten kastellessa siniset lakanat.
Surun lisäksi rintaani painoi jäätävä syyllisyys.

"Tämä meni ihan väärin", uikutin itkun hieman laannuttua. Ainoastaan kyyneleet virtasivat enää vuolaina poskillani.
"Meidän olisi pitänyt olla viisaampia, meidän olisi pitänyt tietää. Meidän olisi pitänyt kuunnella! En anna itselleni koskaan anteeksi, jos heräät halvaantuneena, tai et herää ollenkan ja joudut elämään aivokuolleena viimeiseen hengenvetoosi asti..."

Rohkenin kohottaa silmäni Addyn silmien tasolle ja hivelin hänen poskeaan hellästi. Varoin koskematta posken haavaan, joka kulki vaarallisen lähellä silmää.
"Tuosta jää arpi, sellainen, mitä bad ass -tytöillä on", hymähdin ja tarkastelin Addyn kasvojen ruhjeita tarkemmin.

Lopulta painoin suukon hänen otsalleen.
"Sinä tulet selviämään, sinun on pakko."