tähdenlentoja aamuyöllä

XIX

Säpsähdin hereille. Vilkaisin Lilyn sänkyä, jossa hän nukkui sikeästi ja odotin, että sykkeeni rauhoittui.

Olin nähnyt painajaista. Siinä olivat taas ne kasvottomat olennot, jotka tuijottivat isossa piirissä valtavaa tammea. Nyt tiesin, että ne olivat kasvottomia.
En voinut olla pohtimatta, että Wendy saattoi pian olla yksi heistä.

Kumpa vain voisin tehdä hänen hyväkseen jotakin, kumpa tämä side välillämme kertoisi edes jotakin hänen olinpaikastaan.

Otin puhelimeni yöpöydältä ja vilkaisin kelloa. Puoli kolme. Tämän yön unet jäivät lyhyiksi.
En nykyään enää uskaltanut käydä nukkumaan painajaisten jälkeen, vaan pidin itseni hereillä.
Kerran olin tehnyt sen virheen, että jatkoin nukkumista ja uni palasi takaisin entistäkin kauheampana.

Kirjoitin nopeasti lapun, jossa kerroin olevani ulkona ja laitoin sen Lilyn puolelle pöytää. Jos hänkin heräisi, hänen ei tarvitsisi panikoida olinpaikastani.

Sujautin jalkaani pehmeät tohvelit ja kiedoin aamutakin ylleni. Suljin oven hiljaa perässäni ja lähdin kävelemään ulos.

Lily oli kouluun palattuaan muuttunut taas tavalliseksi itsekseen ja esitti erittäin taitavasti, että kaikki oli hyvin, mutta joskus iltaisin, kun esitin nukkuvani, kuulin hänen itkevän. Vauvan menetys oli ollut hänelle mahdottoman iso asia, eikä hän vieläkään ollut suostunut puhua asiasta Milesin kanssa.

Mutta aika parantaisi haavat. Eikö niin?

Yö oli kirkas ja erotin tähdet ja kuun selkeinä. Etsin tutut tähtikuviot, nimesin pohjantähden ja istahdin sitten asfaltille. Kirpeä tuuli sai hampaani kolisemaan, mutta nautin viileydestä.

Muutama lumihiutale satoi alas taivaalta, mutta suli miltei heti osuttuaan maahan. Haikeana ajattelin, että tänäkään vuonna ei tuli valkoista joulua, luultavasti vain sataisi vettä, tai räntää.

Ajatukseni harhailivat Addyyn. Olin eilen käynyt taas hänen luonaan sairaalassa ja hoitajat olivat kertoneet, että hän oli liikauttanut sormeaan. Se oli kuulemma hyvä merkki ja hänen heräämisensä prosenttiosuus kasvoi hieman. Lääkäri tosin selitti myös, että se saattoi vai olla satunnainen hermopiikki, mutta en suostunut uskomaan sitä. Addy halusi herätä, hän heräisi.

Ja tämä pohjaton syyllisyyden kuilu kutistuisi sisältäni.

Hänen hiuksensa olivat muuttuneet niin harmahtaviksi, että niiden punaisuus ei enää paistanut läpi. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että pisamat erottuivat hyvin. Ne olivat tosin vähentyneet huomattavasti.

Theo kävi Addyn luona myös hyvin usein. Ei päivittäin niinkuin minä, mutta kävi kuitenkin. Rakastiko hän ehkä Addyä? Halusiko hän tämän heräämistä jopa enemmän, kuin minä?

Pudistin päätäni turhautuneena ajatusten kulusta. Minulla oli poikaystävä, joka rakasti minua ja ajatukseni pyörivät vain toisen pojan ympärillä.

Sain spontaanin idean ja nousin kylmältä asfaltilta. Pudistin liat aamutakistani ja otin suunnakseni Cooperin asunnon.
Koputin kylmästä täristen hänen oveensa ja sain odottaa hyvin, pitkään, ennenkuin joku tuli sen avaamaan.

"Nora? Kello on kolme yöllä?" joku Cooperin joukkuekavereista mutisi puoliunessa ja päästi minut sisälle. "Kiitos", henkäisin ja hieroin käsiäni yhteen. Sormeni olivat jo aivan kohmeessa.

"Valitse ensi kerralla vähän parempi kellonaika, jooko. Tai tule jo illalla."
Nyökkäsin posket punaisina ja lähdin yläkertaan Cooperin huoneeseen.

Avasin huoneen oven ja löysin Cooperin nukkumassa tummansinisissä lakanoissaan. Kun silmäni tottuivat pimeään, tajusin, että hän ei ollutkaan yksin.