Yritin kuvitella maailmaani ilman häntä. Maailmaa jossa minulle rakkain ääni maailmassa oli vaiennut, silmät olivat lakanneet liikkumasta. Yritin kuvitella viimeistä kertaa kun saisin tutkiskella hänen kasvojaan, niiden jokaista pienen pientä piirrettä. Kesällä puhjenneita, hädin tuskin erottuvia pisamia, leuasta puskevaa pientä sänkeä. Viimeiden katsahduksen jälkeen kun astuisin ulos huoneesta, vastassani olisi vain suunnaton tyhjyys. Harmaa autius, joka olisi koko tulevaisuuteni.
Monitori piippasi tasaiseen tahtiin minun katsellessani poikaystäväni levollisia kasvoja.
" Kulta voit luovuttaa nyt. Rakastan sinua. Tavataan sitten taivaassa", kuiskasin hänen korvaansa. Kyyneleet virtasivat kasvoillani ja suutelin häntä vielä kerran. Mielessäni oli vain epävarmuus siitä, näkisinköhän häntä enää ikinä. Tai astelisinko hänen kanssaan koskaan alttarille, tai saisiko hän koskaan nähdä meidän yhteisen lapsen kasvavan. Kaikki oli vielä mahdollista, mutta oli hyvä varautua pahimpaan mahdollisuuteen, ettei todellisuus iskisi sitten niin kovaa vasten kasvoja. Jos hän lähtisi, menetys olisi moninkertainen. Hän ei olisi enää täällä, en voisi enää ikinä kuulla hänen ihanaa ääntä tai kuulla hänen käheää, lempeää laulua. Mutta vaikka hän lähtisikin, ei mikään voima maan päällä pystyisi pyyhkimään pois verkkokalvoilleni tallentunutta kuvaa hänestä, tai korviini juurtunutta naurua.
" Ainakin hänellä on nyt parempi olla", ajattelisin tuudittautuessa ainoaan toivon kipinään tuskan valoisammasta puolesta. Mutta sisältä olisin kuitenkin hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen.
" Kyllä hän selviää. Hän on vahva", viereeni rientänyt Louis sanoi halaten minua.
