Laskin Niallin lempikirjan päiväpeitteen päälle ja huokaisin raskaasti. Olin monesti epäillyt jutun järkevyyttä, mutta lääkäri oli sanonut, että Niallille jutteleminen todennäköisesti auttaisi tilannetta. Niinpä minä tulin joka ilta kello seitsemän poikaystäväni luokse juttelemaan ja lukemaan ääneen. Se tuntui hieman hullulta, mutta oli mukava purkaa mieltä painavia asioita ääneen, vaikkei vastaukseksi saanutkaan lohduttavia sanoja. Oli kulunut jo viisi kuukautta onnettomuudesta. Elämäni pisimmät kuukaudet. Olin vain surrut ja surrut, enkä ollut vieläkään päässyt elämässäni eteenpäin. Työt olivat henkireikäni ja paneuduin niihin täysillä. Niitä tekemällä sai ajatukset pois edes hetkeksi.
Alamäki oli aina vain jatkunut, eikä loppua näkynyt. Niallin tilassa ei ollut tapahtunut mitään muutoksia, vieläkään. Aloin olla jo neuvoton. Äiti oli muuttanut luokseni asumaan ja hän sai minut pysymään edes hieman arjessa kiinni. Minusta oli äärimmäisen epäreilua, että minulta vietäisiin jo toinen rakas ihminen lyhyen ajan sisällä. Sanottiin, että ihmiselle annettaisiin juuri sen verran, kun hän jaksoi kantaa harteillaan. Mutta entä jos en jaksaisikaan tätä kaikkea? Olihan minulla äiti, Rissa ja pojat, mutta ei kukaan voinut minun puolestani surra.
Olin jo mielessäni hyvästellyt sielunkumppanini, miehen joka oli ainoa jota tulisin ikinä rakastamaan. Olin vain pari päivää sitten kuullut miesten keskustelun siitä, että Niallilla olisi ollut suunitelmissa kosia minua niinä päivinä. Mutta sitten oli tapahtunut se kauhea onnettomuus, joka oli kääntänyt kaikkien elämän ympäri. Olisin mieluusti halunnut jäädä kuulemmatta tuon kyseisen keskustelun. Vaikka olin jo sanonut hyvästit poikaystävälleni, oli minussa vielä toivoa. En minä muuten olisi istunut täällä joka päivä juttelemassa. Yritin vielä kaikin voimin pitää elämäni miehen luonani. Eniten sattui, etten voinut tehdä hänen vuokseen mitään. Pystyin vain katselemaan noita levollisia kasvoja ja puhumaan, eikä siitäkään näyttänyt olevan apua.
Laskostin peiton kunnolla Niallin päälle ja suukotin tuon otsaa hyvästiksi. Lupasin tulla huomenna uudelleen ja lukea kirjan loppuun. Nappasin villakangastakkini kaapista mukaani ja laahustin kyyneleet silmissä ulos huoneesta. Vilkaistuani kelloa, tajusin että vierailuaika oli päättynyt tunteja sitten. Sairaalan henkilökunta ei vain ollut näemmä halunnut häiritä minua. Kävellessäni hoitajien kanslian ohi, sain osakseni useamman kuin yhden sympaattisen hymyn.
" Mikä sulla kesti?" Äidin kimeä ääni kantautui olohuoneesta. " Oon yrittäny tavoittaa sua varmaan sata kertaa!" Kaivoin kännykkäni taskusta ja totesin, että äitini oli oikeasti yrittänyt soittaa minulle lähemmäs viisikymmentä kertaa.
" Mun täytyi ajatella, joten kiersin kotiin vähän pidempää reittiä", sanahdin ja kiersin kulman taakse olohuoneeseen. Äiti istui sohvalla ulkovaatteet päällä ja jostain syystä leveä hymy huulillaan. Lisäksi olin näkeväni tuon silmäkulmissa kyyneleitä. Hän syöksyi luokseni ja ripusti itsensä kaulaani. Kummastuneena silitin rauhoittavasti naisen tärisevää selkää ja kysyin hiljaa: " Äiti mitä ihmettä on tapahtunut?"
Äiti yritti saada äänensä hallintaan, mutta huonoin tuloksin.
" Ihmettäpä hyvinkin", tuo nauroi ja itki yhtäaikaa. Olin huolissani hänestä, ei äiti yleensä käyttäytynyt näin. Vaadin häntä jatkamaan.
" Niall oli herännyt juuri lähtösi jälkeen."
Aivoni eivät vain sisäistäneet asiaa. Eihän hän ollut näyttänyt mitään heräämisen merkkejä. Tämäkin oli vain jokin sairas pila. Istahdin sohvan reunalle ja vain tuijotin äitini kasvoja mitään näkemättä. Ovikello soi ja äiti lähti eteiseen. Ajatukseni olivat aivan sekaisin. Ehkä Niall oli herännyt, mutta mitä jos hän ei muistaisi minua tai hänelle olisi jäänyt pysyviä vammoja. Kolme miestä astui äitini jäljessä olohuoneeseen. Kohdistin katseeni noihin kasvoihin joista paistoi puhdas onnellisuus. Hiljalleen tajuntaani oikeasti iskeytyi, Niall oli herännyt. Pomppasin ylös sohvalta ja kiiruhdin halaamaan miehiä. Ensimmäiset onnenkyyneleet tekivät tuloaan.
" Mitä jos hän ei muista mua?" Kysyin hermostuneena miehiltä. Harry naurahti astuessaan sisälle sairaalaan tuttuun hajuun.
" Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli - missä Heidi on? - joten kai hän sut muistaa."
Jotenkin kaikki tuntui olevan liiankin hyvin, joten varmistin vielä: " Eikä hänellä ole mitään pysyviä vammoja tai mitään vastaavaa?"
Tällä kertaa Liam loi minuun ymmärtäväisen hymyn ja tuo sanoi: " No hänen tulee opetella nämä perus jutut, kuten käveleminen uudestaan, mutta se ei vie kauaa. Niall on ollut sitkeä, eikä mitään pysyvää jää, mutta aivot eivät vielä ota käskyjä aivan samalla tavalla kuin ennen. Se kyllä tasaantuu parin päivän kuluessa."
" Niall on toisessa huoneessa käytävän päässä", ystävällinen hoitaja kertoo ennen kuin edes saan sanaa suustani. Niall. Elossa ja terveenä. Tai ei ehkä terveenä, mutta elossa kuitenkin. Kohta saisin koskettaa häntä ja kertoa kuinka rakastin. Saisin nähdä hänen hymynsä, kuulla hänen naurunsa. Ilonkyyneleet polttelivat uudestaan silmiäni ja nopeutun askeleitani.
Olen onnesta sekaisin. Mitä minun pitäisi sanoa? Mutta mitä väliä sillä edes olisi? Ei Niall odottaisi mitään syvällisiä vuodatuksia.
Niall makaa sängyllään pöllämystyneen näköisenä, kun lääkäri tutkii lampun kanssa tämän silmiä. Hän näyttää aivan samalta kuin oli näyttänyt viimeiset kuukaudet, mutta silmät olivat auki ja ne hakeutuivat meidän suuntaamme. Tuttu hymy leviää miehen kasvoille ja hän kuiskaa: " Heidi." Ääni on käheä hänen kurkussa olleen putken takia, mutta se oli joka tapauksessa minulle tärkein ääni maailmassa. Vaikkakin hieman käheämpänä ja heikon kuuloisena, muta silti. Ryntäsin sängyn luokse ja lääkäri siirtyi huomaavaisena sivuun. Vein kädet hellästi hänen poskilleen ja suutelin tuon huulia. Lääkäri ja muut pojat jättivät meidät hienotunteisesti kahden. Lämpimät huulet vastasivat ahnaasti suudelmaan ja kädet nousivat haparoiden hiuksiini. Miten olin koskaan selvinnyt niin monta kuukautta ilman häntä. Kyyneleet tippuivat hänen kasvoilleen, kun vihdoin erkanin poikaystäväni kasvoista.
" Shh, älä itke. Kaikki on hyvin."
Sanat tulivat vain vaivoin hänen suustaan ja näin kuinka häneen sattui tuottaa vain nuo pari sanaa. Kohotin etusormeni hänen huulilleen ja hyssyttelin.
Karhea peukalo nousi pyyhkimään kyyneleitä poskiltani. Mies teki tilaa viereensä ja käperryin Niallin kainaloon kiitollisena. Kiitollisena siitä, että minulla oli edelleen poikaystävä. Tunsin sillä hetkellä sanoin kuvaamatonta onnellisuutta, että sain sanoa tuon miehen olevan minun.
" Rakastan sua aivan järjettömän paljon."
Huulet painautuivat hiuksiini, kun kiersin käteni miehen ympärille.
Anteeksi lyhyt luku, mutta halusin saada tän vaan ulos koska tän julkasu on aina vaan pitkittynyt. :)
KAMU SEDANG MEMBACA
