Tungin käteni visusti villakangastakkini taskuihin ja yritin katseella etsiä poikaystävääni ihmisten keskeltä. Miksi juuri nyt lentokentällä näytti olevan ennätysmäärä ihmisiä? Kasvoni näyttivät varmasti kammottavilta kaiken itkun jälkeen. Silmäni seisoivat kasvoissa tyhjinä ja turvonneina. En yksinkertaisesti jaksanut tehdä mitään. Lentokentälle ajaminenkin oli vaatinut erityisiä ponnisteluja ja olin jaksanut tänne asti vain sen ajatuksen voimalla, että pian näkisin rakastani.
" Kulta, sä näytät hirveältä", Niall totesi ja astahti lähemmäs. Hän laski matkalaukkunsa maahan ja nappasi minut tiukkaan halaukseen. Vartaloni alkoi täristä ja kyyneleet lähtivät tuttuun tapaansa virtaamaan pitkin poskia. Mies hyssytteli minua painaen vartaloani tiukemmin itseään vasten. Huulet painautuivat hiuksiini, jotka olin juuri ja juuri jaksanut pestä. Olin oikeasti ihan tajuttoman väsynyt ja rikki. En ollut osannut nukkua ilman Niallia.
" Mä en jaksa enää", kuiskasin tukahtuneella äänellä miehen rintakehää vasten. Voimani olivat aivan loppu. Halusin vaan unohtaa kaiken.
" Voitko kiltti vaa herättää mut ja kertoo, että tää kaikki on ollu vaa pahaa unta", epätoivoinen lausahdus lipsahti huuliltani. Käsivarsien ote ympärilläni tiukkeni.
------
" Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän. Joskus sulle rakas ihminen otetaan sun luota ihan varoittamatta. Jos olisin tiennyt, että ne hyvästit olivat meidän viimeiset sanat toisillemme, kun lähdin Lontooseen. Jos olisin vain tiennyt, olisin osannut arvostaa niitä pieniä hetkiä enemmän ja olisin kertonut isälle kuinka paljon hänestä välitän. Annan vinkin ihan jokaiselle ihmiselle joka istuu tässä tilassa. Kertokaa teidän läheisille että rakastatte ja näyttäkää välittäminen joka päivä, koska koskaan ei tiedä millon on viimeinen kerta kun näet rakkaasi", puhuin hämmästyttävän tasaisella äänellä. Itkuni olin jo itkenyt, musertavan surun tilalle oli liukunut ahdistava onttous ja tunsin oloni ainoastaan tyhjäksi. Rinnassani tuntui olevan rosoreunainen reikä jonka repeytyneitä reunoja poltteli tuskasta. Kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle, että tyhjyys ja onttous saattaisi tuntua näin painavalta. Vilkaisin eturiviin jossa Niall istui muiden poikien kanssa. Hän katsoi minua kannustavasti.
" Viime päivinä mun aivoissa on pyöriny kuin filminauhana ne kaikki muistot mitä sain kokea mun isän kanssa. Muistan kun ensimmäisellä luokalla mun silloinen poikaystäväni särki sydämeni. Seurustelimme kaksi päivää ja sitten se lurjus kehtas jättää mut tekstarilla ja alkoi seurustelemaan mun parhaan kaverin kanssa. Silloin se tuntui maailmanlopulta, mutta isä sai mun olon hyväksi ja jo samana iltana olin unohtanu kyseisen pojan. Isä väitti että poika joka ei tykkää musta, on joko homo tai tyhmääkin tyhmempi. Iskä oli aina se joka luotti muhun ja usko mun osaamiseen. Oli hetkiä millon en tuntenu itteäni minkään arvoseksi, mutta isä oli se joka mut sai uskoo muuta. Tekisin mitä vain että saisin kokea uudestaan ne kalareissut mökillä, yölliset autoajelut, ihan jokaisen pienen hetken. Kaipaan isää niin paljon. Mä tuun rakastaa häntä aina, eikä mikää voima tän maan päällää saa sitä tunnetta pois."
Ääneni murtui lopussa. Annoin katseen lipua vieraiden joukossa, ennen kuin lähdin takaisin paikalleni. Äiti itki hiljaa paikallaan. Haparoivin askelin astelin kohti Niallia.
" Sehän meni hyvin."
" Mistä sä sen tiedät? Et tajunnu sanaakaa", kuiskutin poikaystäväni korvaan. Edessä olevalla valkokankaalla oli alkanut pyöriä kuvia isästäni.
" Et ainakaa itkenyt. Sitä paitsi ymmärsin yhden sanan. ' Rakastaa' . "
" Maasta sinä olet tullu ja maaksi sinä olet jälleen tuleva", papin rauhallinen ääni sanoi. Niallin käsi oli kiertynyt vyötäröni ympärille, tarkoituksena kai rauhoittaa minua. Katsahdin käsiäni. Kynsien aluset olivat ruskeat mullan jäännöksistä, todisteena siitä mullasta joka äsken kopsahteli valkeaa arkkua vasten. Kyyneleet virtasivat taas pitkin kasvojani. Minusta tuntui ahdistavalta, että isä laitettiin tuonne maan sisään. Olimme jättäneet muistotilaisuuden yksiosaiseksi joka pidettiin vain kirkossa. Muutama ystävä ja sukulainen oli pitänyt puheen ja olin laulanut isän lempilaulun - Forever young.
" Tulkaa käymään koko porukalla kotona niin annan mökin avaimet. Sinne mahdutte muutamaksi päiväksi", äiti kuiskasi korvaani hivuttauduttaan viereeni.
-----------
" Tämmönen tää sit on", sanahdin kun avasin mökkimme oven. Olin aina pitänyt mökistämme. Se ei ollut liian moderni - mutta ei ollut aivan alkeellinenkaan ja tilaa löytyi ja paljon, lähin naapuri sijaitsi vajaa puolen kilometrin päässä ja mökki sijaitsi aivan järven rannalla. Tähän punaiseen hirsimökkiin ja sen pihamaahan liittyi niin paljon muistoja. Vanha pihakeinu oli ollut lempipaikkani lämpiminä kesäöinä. Olin vetäytynyt sinne usein yksikseen miettimään, kuuntelemaan aaltojen liplatusta laituria vasten ja katselemaan joutsen perheen uiskentelua.
" Saatte ite valita huoneet, kaikki mahtuu ihan varmasti johokki nukkumaan. Mutta minä ja Niall ollaan varattu ullakko, siihen teillä ei ole vastaan sanomista", totesin jättäessäni kengät naulakon alle. Ullakko oli toinen lempipaikoistani. Siellä ei ollut oikeastaan muuta kuin kasa peittoja, patjoja ja tyynyjä. Sinne oli mukava vetäytyä sadepäivinä sarjakuvien kanssa kuuntelemaan sateen ropinaa peltikattoon.
Tuttu tuoksu leijaili nenääni ja räsymatto tuntui lämpimältä jalkoja vasten ulkona olevan viiman jälkeen. Vetäisin kenkähyllyn viereisestä korista villasukat jalkaan ja lähdin tepastelemaan kohti portaita.
" Mä otan pienet päiväunet. En juuri nyt oo siinä kunnossa, että jaksaisin tehdä yhtään mitään."
" Tuutko sä?" kysyin vielä irkulta joka yritti sytyttää takkaan tulta. Hän nyökkäsi ja luovutti tulensytytys-operaation Louisin harteille. Nappasin miestä kädestä ja ohjasin hänet ullakolle. Se ei ollut muuttunut sitten viime näkemältä. Huone oli melko matala, päätyseinä oli pelkkää lasia ja peitot olivat sekaisin kuten aina. Mätkähdin pehmeälle alustalle ja suljin silmäni. Minulla ei ollu oikeastaan halua puhua tai liikkua mihinkään. Ainoa mitä halusin tehdä, oli sulkea silmäni ja nukkua, sillä nukkuessasi unohdat kaiken kivun, huolet ja surun. Saat hetken elää maailmoissa, jossa kaikki on hyvin. Tämän päivänä olin tajunnut täydellisesti sanonnan: " Et tarvitse vettä hukkuaksesi. Tällä hetkellä olin hukkumassa ajatuksiini. Tunsin kuinka Niall kömpi viereeni peiton alle ja kiersi kätensä ympärilleni. Hän rutisti minua tiukasti rintaansa vasten, samalla silitellen rauhallisesti selkääni.
" Nuku hetki. Se saattaa selkeyttää ajatuksiasi. Se helpottaa", tuo kuiskasi korvaani huulten hipaistessa korvanlehteäni.
Kun menetät jonkun, jonkun jota rakastat kaikesta sydämestäsi, se on vaikeinta mitä joudut elämässäsi koskaan käymään läpi. Ei väliä kuinka kauan aikaa kuluu, et pääse siitä ikinä aivan täysin yli. Kun ajattelet olevasi kunnossa, saat takauman tai kuulet laulun joka on täynnä muistoja, se kaikki kipuu lyö sinua uudestaan. Sinä hajoat - sadannen kerran. Huokaisin. Nukkumattia ei näkynyt mailla halmeilla. Ihan kuin kiusatakseen, se oli taitanut jättää minut väliin. Sen sijaan Niall tuhisi tasaisesti aivan kiinni vartalossani. Hänen raottuneiden huultensa välistä pääsevä pieni ilmavirta leyhytteli hiuksiani. En halunnut enää maata siinä vain ajattelemassa. Pujahdin varovaisesti irkun käsien otteesta ja hipsin kohti ovea. Onnekseni Niall nukkui kuin tukki, eikä herännyt.
" Etkö sä mennytkää nukkuu?" Viereeni ilmestynyt Louis ihmetteli. Istuimme siinä minulle tärkeässä pihakeinussa. Vilkaisin tätä ja sanahdin: " En mä oikee saanu unta. Haluisin vetää pään täytee, mutta tää oli ainoa alkoholijuoma joka mökistä löyty, eikä tääkää oikee taida toimia siinä tehtävässä." Viittasin kädelläni vieressäni lepäävää avaamatonta siideritölkkiä. Mies soi minulle myötätuntoisen katseen.
" Eikä sun tarttekkaa alkaa mitää juomaa. Kyllä se vielä siitä. Mä lupaan sen, kaikki järjestyy. Ei ehkä heti huomenna, mutta joku päivä."
" Et sä voi tietää."
" Ite asiassa tiedän harvinaisen hyvin kokemuksesta."
Käänsin yllättyneenä katseeni vieressäni istuvaan mieheen. Hän oli nostanut katseena peilityynellä järvenpinnalla uiskentelevaan sorsa pariskuntaan. Loin häneen kysyvän katseen ja hän avasi suunsa.
" Mulla oli ystävä. Se oli mulle aivan tajuttoman tärkee, oikeesti niin kuin perhettä. Oltiin ihan erottamattomat. Mutta sit se sairastu syöpään ja kuoli vuosia kestäneiden taisteluiden jälkeen. "
Hänen sinisilmissään kimmelsi kyyneleitä. Hänen katseessaan ei ollut jälkeä surusta, pikemminkin haikeudesta ja ikävästä. Kiersin käteni hänen ympärille ja halasin ymmärtäväisenä. Tämä katsoi minua hymyillen pienesti ja taputtaen kättäni hellästi.
" Miten sä pääsit siitä yli?"
" Ei se tapahtunut sormia napsauttamalla. Sun pitää vaa muistaa puhua sun tunteista ja tehä sellasia asioita joista tykkäät. Yritä ajatella ettei sun isä halua että jäät tänne suremaan sitä, elämään puolikasta elämää. Surra saa, mutta pitää osata iloita. Sun isällä on nyt paljon parempi olla, eikä se jäänyt tänne kärsimään. Kiitos hänen erittäin rohkean tyttären. Lupaan, että vähän ajan päästä kun ajattelet isääsi, sun ajatuksiin ei kuulu surua. Pelkkää haikeutta vaan."
// lol antakaa mulle pliis kommenteja :-)
