Kun lentokoneen renkaat vihdoin tapailivat maata, olisin voinut parkua ääneen täyttä kurkkua. Ahdisti. Lennon aikana olin saanut muutaman kummastuneen katseen, kun kyyneleet olivat tipahdelleet juovittamaan poskiani. Nappasin jalkojeni juuresta ainokaisen reppuni. Ei siinä kiireessä pahemmin kerennyt pakkailla. En minä täällä kauan joutuisi olemaan ja jos joutuisinkin, olin jättänyt pienen vaatesäilön kotia. Ja vaatteet eivät todellakaan olleet tärkein asia tällä hetkellä. Kiitin henkilökuntaa mukavasta lennosta kiiruhtaen ulos lentokoneesta. Ilmoitin tädilleni lennon laskeutuneen ja riensin putkesta lentokentän hälinään.
" Miksi sinä et soittanut äitiäsi hakemaan?" täti kysäisi kuivakasti kun istahdin hänen viereensä etupenkille. Ai niin, miten olinkaan saattanut olla niin tyhmä. Väistämätön totuus iski vasten kasvojani - en voinut mitenkään olla törmäämättä äitiini.
" Aikuiset ihmiset, sopisitte jo."
Vilkaisin suu supussa istuvaa tätiäni nopeasti. En mitenkään voinut kuvitella häntä parkumassa lohduttomasti, niin kuin hän oli puhelimessa tehnyt. Hän oli näemmä kerännyt kaikki arvokkuutensa rippeet takaisin ja näytti enää oikeastaan vain kivikasvoiselta. Käänsin katseeni takaisin ohi vilahtaviin maisemiin. Tutut maisemat toivat mieleeni niin monia muistoja, että ihan sattui. Oli marraskuun alku, mutta maa oli jo korkean lumivaipan suojassa.
" Mitenkä sulla menee sen Niallin kanssa vai mikä se nyt edes oli?" Marjatta kysyi samalla kun käännyimme tutusta risteyksestä oikealle, sairaalaan päin. Oli saavutus, että hän oikeasti muisti poikaystäväni nimen.
" Hyvin meillä menee. Pojat alotti kiertueen ihan vasta, ja mä sit kierrän mukana, kun ei mulla kerta siellä Lontoossa yksinkään ole mitään tekemistä. Oon tässä selaillut itselle opiskelupaikkoja ja töitäkin oon etsinyt aika ahkerasti", selitin kuulumisiani. Tätini ei ollut juurikaan sellainen ihminen, jolle tekisi mieli kertoa asioiden syvempiäkin puolia. Yleensä jätin selostukseni vain aika pintapuoleiseksi. Nainen naputteli hermostuneena rattia ja vilkuili vähän väliä sylissään lepäävää kännykkää. Huonoja uutisia saattoi tulla ihan milloin vain.
" Millonkas me saadaan tavata tämä prinssisi?"
En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin. Niall oli koneesta päästyäni laittanut viestin, että pääsisi parin päivän päästä tulemaan tänne seurakseni. Kiertueen aikataulu oli löyhä ja siellä täällä oli vapaita viikkoja, joten Niall pystyi hyvin tulla tuekseni.
" Nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika, mutta Niall tulee parin päivän päästä tänne ja te saatte tavata hänet silloin. "
--------
Heräsin kun tunsin selkäni alla jotain kovaa ja epämiellyttävää. Avasin silmäni ja minulta meni tovi ennen kuin tajusin missä olin. Sairaala oli hiljainen ja valot oli himmennetetty melkein olemattomiin. Katsahdin nopeasti viereisellä penkillä istuvaa tätiäni, joka neuloi tasaiseen tahtiin villasukkaa. Nappasin ikävästi selkääni painaneen kännykän ja vilkaisin kelloa. 3.46. Olimme olleet sairaalassa jo monta tuntia, emmekä vieläkään olleet kuulleet isästä saatika sitten päässeet häntä katsomaan. Meille oli tarjottu paikkaa potilaiden omaisten hotellista, mutta olimme kieltäytyneet. Tällä tavoin pääsisimme nopeammin isääni katsomaan, jos tilanne muuttuisi.
Isä oli ollut töissä työmaalla normaaliin tapaansa. Joku huolimaton oli jättänyt rakennustiilit väärään kohtaan, isä kompastui ja tippui alas ihan kiitettävältä korkeudelta. Oli oikeastaan ihme, että mies eli yhä. Puistatti ajatuskin siitä ettei isää enää olisi. Ei kukaan halunnut isänsä lähtevän pois maan päältä. Mieleen hiipi väistämättä ajatus, kuinka olisi pitänyt olla parempi tytär. Olisi pitänyt näyttää kiitollisuus useammin ja kertoa, että rakastaa. Olinhan useasti miettinyt sitä, että mitä jos joku läheisistäni kuolisi. Olihan se väistämätöntä, mutta ei se voinut tapahtua näin pian. Isä oli toista maata kuin äiti. Hän oli ylpeä minusta ja saavutuksistani. Monesti jopa ylisti minua ystävilleen aina punastumiseen asti. Ei semmoista ihmistä voinut mitenkään korvata. Ihmistä joka oli uskonut minuun silloinkin kun en ollut siihen itse kyennyt. Ihmistä joka oli vaikeinakin aikoina jaksanut zempata ja pukata edespäin. Kyynel putosi poskelleni, pyyhkäisin sen hihaani.
