" Ollaan seurustelut vaikka kuinka kauan, enkä oo vieläkään esitellyt sua mun perheelle."
Ensinnäkin, olimme kyllä seurustelleet kymmenen kuukautta, mutta ei se lopulta ollut niin pitkä aika. Toiseksi, ei se asia ollut minua vaivannut. Minulla oli ollut nii paljon muuta ajateltavaa, etten ollut kerennyt ajatella edes mitään Niallin perheen tapaamiseen liittyvää.
" Ois kyllä tosiaan kiva nähdä heitäkin, mutta ei mitään kiirettä. Kyllä mä kerkeen heitä nähdä mun elämän aikana varmaan ihan tarpeeksi", hymähdin istuessani poikaystäväni sylissä. Hänen sormensa piirtelivät kuvioita paljaaseen käsivarteeni.
Ulkona vihmoi vettä Lontoossa ominaiseen tyyliin. Olimme palanneet kiertueelta viikko sitten ja jo nyt minulla oli ikävä Pariisin ruuhkaisia katuja. Tuntui kuin olisin jättänyt palan sieluani joka paikkaan, jossa olimme ehtineet käydä.
" Käviskö, että lähettäis jonkinlaiselle visiitille Irlantiin, nyt kun meillä on hetki lomaa työjutuista?"
Oikeastaan ehdotus kuulosti aika hyvältä. Irtiotto Lontoon arjesta tekisi terää meille molemmille. Olin aloittanut työt vaateliikkessä ja opiskelutkin rullasivat jo eteenpäin. Stressi oli heti tavoittanut minut, joten viikonloppu jossain muualla, kuulosti oikeasti hyvältä idealta. Muutama päivä sitten alkaneet työt ja opiskelut olivat syynä sille, että kiertue oli viimeinen miesten kanssa pitkään aikaa.
Kuulokkeet napattiin pois korviltani ja tunsin lämpimien käsien hivuttautuvan kyljilleni. Käänsin katseeni ärtyneesti poikaystävääni. Edessäni lojui läjä papereita ja kirjoja. Muistiinpanot olivat pahasti kesken ja stressi repi sisintäni. Lähtisimme illalla ajelemaan kohti Niallin perheen kotia ja olisimme siellä viikon, joten halusin hoitaa opiskelut pois alta. Näin voisin viettää huoletonta lomaa Irlannissa ja tutustua kunnolla poikaystäväni perheeseen.
" Niall, älä nyt. En kerkee", tiuskaisin ehkä liiankin tylysti. Blondi jätti kätensä vyötärölleni, mutta katsoi minua hieman pettyneenä.
" Oot koko päivän nyhränny noiden papereiden parissa. Mulla on kerranki vapaata, ja sulla ei sit oo mulle aikaa." Äänestä kuulsi läpi katkeruus ja sen piikikäs sävy sivalsi sydäntäni. Tuhahdin mieltä osoittaakseni.
Miehen kädet nousivat uhmakkaan näköisenä puuskasn hänen rinnalleen. Syytökset siitä, ettei minulla ollut aikaa hänelle sattuivat.
" Sinähän et tiedä kuinka vaikeaa opiskelu on. Hypit ja laulat lavalla vain kaiket päivät, se ei ole vaikeaa. Sullekki varmaa tekis hyvää tehdä kunnon työtä joskus", sanahdin ivallisesti ja tajusin melkein heti mitä olin päästänyt suustani. Iskin kämmenen suulleni ja toivoin, että olisin voinut vetää sanat takaisin. Olimme kerran keskustelleet poikaystäväni kanssa ja hän oli todennut ettei vihannut mitään muuta yhtä paljon kuin sitä, että hänen työtään aliarvioitiin. Niall nousi sängyltä ja käännähti ovelle päin, pettynyt ilme kasvoillaan. Kuulin kuinka ulko-ovi paiskattiin kiinni ja huokaisten turhautuneena viivasin yli ainakin viiteen kertaan väärin kirjoitetun sanan.
Niall ei ollut koskaan ennen suuttunut minulle. Totta kai me olimme vetäneet yhdessä läpi toinen toisiaan typerämpiä kinasteluja, mutta ne päättyivät aina vain siihen, että tajusimme olevamme tyhmiä ja nauroimme yhdessä riidalle. Minua ärsytti. Miksi edes ylipäätään olin mennyt lipsauttamaan mitään tuommoista? Oikeasti tiesin, että laulajana ei ollut helppoa ja arvostinkin Niallia suuresti. Ei varmaan ollut herkkua, ettei työstä oikein saanut kunnon lomia ja julkisuus seurasia sinua joka paikkaan. Joka paikassa kirkuvia faneja ja paparazzeja.
Poikaystäväni tuntien, hän palaisi pian ja lähtisimme yhdessä ajelemaan Irlantia kohti. Ehkä yöpyisimme matkan varrella jos väsymys alkaisi oikein painaa. Minä nyt toisaalta pystyin valvomaan parikin yötä putkeen ja rakastin ajas yöllä, joten sitä ongelmaa meille ei kai tulisi.
Hätkähdin kun puhelimen pirinä alkoi jälkeen.Se oli soinut taukoamatta lähes viiden minuutin ajan. Jokainen pirahdus raapi kuin hiekkapaperi kireitä hermojani. Turhautuneena nousin ylös sängyltä ja noudin kännykän pöydältä. Riita Niallin kanssa tykytti päänsärkynä takaraivossani. Numero oli tuntematon, mutta painoin vihreää luurin kuvaa.
" Onko siellä Heidi, Niallin tyttöystävä?" Kireä ääni sanoi nopeasti, ennen kuin ehdin mutista tervehdystäkään. Murahdin myöntymisen merkiksi.
" Olen Charlie Easton, sairaalamme johtava lääkäri. Asia on niin, että poikaystäväsi on joutunut onnettomuuteen ja pyytäisin sinua saapumaan pikimmiten tänne."
Näkymätön nyrkki löi minua vatsaan ja rautaiset sormet kietoutuivat kurkkuni ympärille. Henkeni tuskin kulki, kun haukoin happea. Tunsin viileän lattian ensin polvieni alla, sitten kämmenten ja aivan lopuksi poskeani vasten. Ei, ei, ei. Olin joutunut kuulemaan lähes samat sanat aivan liian vähän aikaa sitten, mutta vain koskien isääni. Se juttu ei ollut alkuunkaan päättynyt hyvin. Aivan kuin elämä ei olisi jo tarpeeksi potkinut minua päähän. Juuri kun olin alkanut olemaan taas onnellinen isän kuoleman jälkeen, oli kuin elämä olisi lällätellyt ja kuiskinut : " Et sinä kauan saa olla onnellinen. Odotas vain..."
Viha pyyhkäisi lävitseni kuin nousuvesi. En minä ansainnut tälläistä elämääni.
Anteeksi. Ensinnäkin lyhyestä luvusta, en tällä hetkellä kykene parempaankaan. Toiseksi tän luvun viivästymisestä. Tässä on ollut tosi paljon ongelmia henkilökohtasten juttujen takia, joten olen kohditanut energian niiden selvittelyyn. Toivottavasti ymmärrätte! :)
