Se on Elliot mut mitä vittua se täälä tekee? Avaan varovasti ikkunan.
"Mitä vittua sä teet?" kysyn kuiskaten.
"Ota sun kengät ja tuu. Ei vastalauseita." hän virnistää.
Otan kenkäni ja ahtaudun ulos ikkunasta jättäen sen hieman raolleen että pääsen...
"Herää jo vittu." Patric naurahtaa ja heittää minua tyynyllä.
"Mitä kello on?" kysyn unisena hieroen unihiekkaa silmistäni.
"Kolme yöllä joten nouse jo vitun vätys." hän sanoo ja sytyttää valot huoneeseeni.
"Joojoo haista paska." nousen ylös ja alan miettimään asuani lentokoneeseen. Laitan päälleni vain kollarit ja hupparin. Taivutan vielä ripseni ja kävelen alakertaan kantaen samalla laukkuni eteiseen.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Olemme taksissa matkalla helsinki-Vantaan lentokentälle ja katselen vain väsyneenä ulos ikkunasta. Tottakai istun Patricin ja Lucasin keskellä ja olen puristuksissa. Tää on niin tätä ku pojat istuu mahdollisimman leveästi ja keskimmäinen (eli minä) joudun puristuksissa. Saatana.
Saavuttuamme lentokentälle kello neljä yöllä, kävimme ensin syömässä burger kingissä. Kävin ostamassa vielä pringlesejä, suklaata ja purkkaa lentomatkalle.
Kun pääsimme vihdoin koneeseen niin onnekseni huomasin että paikkani on ikkunan vieressä koneen keskiosassa. Istun paikalleni ja huomaan että viereeni istuu joku kolmekymppinen nainen, sen oletettu mies sekä sellanen vitun ruma vauva joka näyttää siltä että haluais tappaa kaikki täällä koneessa. Laitan kuulokkeet päähän ja alan katsoa barbiesarjan jaksoja jotka olen ladannut valmiiksi puhelimeeni ennen lentoa. Snäppään vielä hetken jonka jälkeen laitan lentokonetilan päälle ja barbin pyörimään.
Kone nousee ylös ja siitä noin viiden minuutin kuluttua tapahtuu se kaikista pahin, nimittäin se hiton myrtsi vauva alkaa itkemään perkele. Itkua jatkuu ainakin ensimmäiset kaksi tuntia ja mietin vain että miten vauvat jaksaa itkeä niin kauan. Noin neljän tunnin lennon aikana ehdin katsoa noin 15 jaksoa barbieta, yhden elokuvan ja pelasin myös pelejä joihin ei tarvinnut nettiä. Se saakelin lapsi lopetti myös mylvimisen noin puolessa matkaa. Mutta vihdoin aloimme laskeutua kohti Barcelonan lentokenttää.
Laskeuduttuamme osa ihmisistä yrittää rynnätä täyttä vauhtia kohti ovea ja osa taputtaa. Ei saatana mitä juntteja. Itse vain istun paikallani ja yritän tähyillä veljieni suuntaan mutten nää heitä suuren väenpaljouden takia. Hetken kuluttua nään kuitenkin Patricin ja sitten lopuksi Oscarin ja Lucaksen. Astuessani ulos koneesta lämpö valtaa koko kehoni ja ilman kosteuden huomaa. On niin outoa olla yhtäkkiä jossain niin lämpimässä.
Äidin ja Isän piti kuulemma tulla meitä vastaan lentokentälle mutta heitä ei näy mailla halmeilla. Löysin hetki sitten laukkuni hihnalta ja nyt hihnalla pyörii enää muutama laukku. Lentokentällä silti riittää vilinää vaikka suurin osa meidän koneessa matkustavista on jo lähtenyt joko taksilla tai muilla kulkuvälineillä pois lentokentältä. Hetken päästä tunnistan kaukaa tutun punatukkaisen äitini sekä kaljun isäni ja juoksen halaamaan heitä.
"Pitkästä aikaa!" äiti hihkaisee ja rutistaa minua siten että tuntuu etten saa happea.
"Mikä hitto teillä kesti?" Oscar kysyy halatessaan isää.
