SØRREL

Kohtauksen kautta

Vasen käteni lepäsi Ashtonin hartioilla tiukasti hänen vasenta olkaansa puristaen, kun samalla kävelimme yhtä matkaa kohti pojan kotia. Hän vapisi kuin haavanlehti konsanaan. Melkein kyyneleen tirautin säälistä, sillä pystyin lähes tulkoon haistamaan pelon ilmassa ympärillämme. Oliko tämä poika elänyt tosiaan näin rauhallisen elämän? Yksi vähän pelottava uhkailu ja nyt jo uhkaa pyörtyä suorille jaloilleen. Surullistahan tämä, mihin nykypäivän lapset ovat päätyneet, Erik ei selvästi ole laittanut poikaa omiin saappaisiinsa.

"Ashton, kuule."

"Mhm, n-no."

"Olen tässä vähän pohtinut, että aloitimme vähän väärällä jalalla. Eiköhän vaan sovita olevamme sujut ja ei puhuta siitä, mitä aiemmin tapahtui?" puristin pojan olkaa tiukasti ja annoin pienen virneen. Huomasin, kuinka hän vähän katsettaan kääntämättä vilkaisi minua silmäkulmastaan. Yhtäkkiä alkaen nyökyttelemään Ashton ei vaikuttanut vastustavan ideaani:

"J-juu! Ei mitään! En puhu mitään. Lupaan." Nyökkäilin tyytyväisenä häntä ikään kuin ymmärtävästi tuijottaen. Emmeköhän me kaksi vielä toimeen tule. Kunhan Jessyn pikkusisko ei turhaan tule tielle, ties vaikka tämä teini saattelisi minut suoraan ongelmien ytimeen. Kokemukseni perusteella nuoret nimittäin yleensä ovat enemmän tietoisia kaupunkien alamaailmasta sekä sisäpiirien juoruista. Tämähän on kuin Jessy itse olisi lähettänyt Ashtonin syliini! Välillä suorastaan pelkään, kuinka nerokkaasti onnistun asiat järjestämään.

"T-tässä, meidän talo on tässä," kuulin Ashtonin hiljaisesti mutisevan katsettani edelleen vältellen ja pysähdyimmen suuren omakotitalon eteen edelleen kylkikyljessä. Kyseessä ei ollut mikään pikkuinen rötiskö vaan suhteellisen varakkaan oloinen perhe taisi tässä asua. Skannasin uudelleen pojan vierelläni päästä varpaisiin, mutta en olisi uskonut tämän vaatteista tai muusta kyseessä olevan kovin hyvin pidetty kakara. Hänestä löytyi lihasta, mutta siinä oikeastaan se. Voi voi, onko hän laiminlyöty? Kuin hylätty koiranpentu, jätetty ilman ruokaa tai puhtaita kouluvaatteita. Nyt vasta kyynel vierähtääkin.

"Krhm, ei hassumpi talo. Mitä äitisi oikein tekikään työkseen?" irrotin otteeni Ashtonista armoani osoittaen ja yritin rentouttaa tunnelmaa. Suoristelin hänen hieman rypyttynyttä hihaansa hymyillen. Ashtonin silmät seurasivat kättäni vainoharhaisesti samalla, kun epävarmalla äänellä hän kertoi:

"Äiti on asianajaja. En tiedä, miksi teillä kahdella olisi syy tavata meillä kotona mutta älä aiheuta äidille ongelmia." Nuori poika nosti nyt hieman tulisemman katseensa suoraan silmiini. Oi, miten suloista. Lapsukainenhan välittää äidistään. Johan on hellyttävää, kaipa se tyttö on vanhempana ihan onnistunut. Jessy varmasti ylpeä siskostaan. Hän aina halusi olla äiti, hmmm, kaikkea sitä voikin muistiin palata.

"Hmmm, toivotaan," kuiskasin ja puhalsin kevyesti vietyäni kasvoni lähelle pojan korvaa ja päästi irti hänen hihastaan. Teinipoika sätkähti pilastani. Hän hyppäsi askeleen taakse hieraisten korvaansa järkyttyneenä. Virnistin tälle hiukan ja vinkkasin punaista silmääni huvittuneena. Tämä poika on yllättävän hauskaa seuraa. Nyt oli kuitenkin aika vakavoitua jälleen, koska hermoni ovat loppujen lopuksi vähän kireällä tästä oudosta kuviosta, jonka Lizzie on onnistunut järjestämään. Lähdin kulkemaan ovelle, kun aioin koputtaa yleisten käytöstapojen mukaisesti. Ashton ilmestyikin takaani avaamaan lukitsemattoman oven sanomatta mitään. Kurtistin kulmiani, kun tämä poika livahti sisään eikä katsonut taakseen kadotessaan jonnekin suuren omakotitalon syövereihin. Tuollaisesta pirpanasta ei kyllä miestä saa millään. Sanonpahan vain rehellisesti, että Erik tuossa iässä täytti sellaiset kengät, joista tuo poika voisi vain unelmoida. Vivokin pikkupoikani jo pelottomasti yritti listiä minut ilman epäröintiä. Vivo nauraisi nähdessään tällaisen säälittävän tapauksen. Oma kokemukseni ei oikein ole verrattavissa heihin. Onkohan kellotornini vielä pystyssä? Aria lupasi vahtia kotiani metsän avustuksella, vaikka en luota kylläkään hänen sanoihinsa sen enempää.