SØRREL

Uusi salaisuus

Reppu, hiukset vasemman silmäni eteen, nopea liike kohti ulkoilmaa.
Eikun menoksi.

Saavuin koululle tänäänkin ensimmäisenä. Kesti tosin vain hetki, kun piha oli jo täyttynyt väsyneistä opiskelijoita. Voin vain huokaista heidän epäonnelleen. Sen kanssa piti ihmisten jotenkin oppia elämään.
Toisaalta, miksi he edes heräävät näin aikaisin, jos koko koulu ei kiinnosta. En itae todellakaan tule, kun ei tunnu siltä. Jos vain olisi parempaa tekemistä viettäisin mieluusti aikaani jossain aivan muualla. Mutta ilokseni nyt lähiaikoina on tapahtunut kaikkea tavallisuudesta poikkeavaa, joka saa mielenkiintoni tähän laitokseen hieman kasvamaan. Varsinkin koska kulma jonka takana vietin usein aikaani oli nykyään aina hiljainen.
Olen käynyt tätä koulua yhteensä kymmeniä vuosia ja silti viimeisimmästä erikoisten tapahtumien ketjusta on varmaan melkein yhtä paljon aikaa.

Avasin risaisen reppuni vetoketjun vetäisten esille tutun puisen soittorasiani. Hymähdin iloisesti nähdessäni nimikaiverruksen sen kannessa ja kauniit  kultakoristelut. Hän oli aina ollut hyvä käsitöissä, mutta tätä parempaa en tiennyt. Avasin kannen kuullen lempeän sävelmän, joka kantautui rasian vanhasta koneistosta. Se oli äänitys tekijän omasta äänestä. Mikään ei merkinnyt minulle yhtä paljon kuin hänen äänensä. Tunsin kipua sen kuuntelusta, mutta tarvitsin kuulla hänen äänensä silloin tällöin. Pitelin rasiaa kämmeneni päällä varovasti. Samalla nojasin koulun seinään ja haikeasti seurasin lehtien tippumista.

Hyvä hetkeni loppui lyhyeen, kun yhtäkkiä kuulin oudon paljon ääntä lähestymässä kulmaani. Tunnustelin vielä kerran puista kantta sormellani sulkien sitten rasian reppuuni. Yritin parhaani mukaan hallita ärtymystäni meluajia kohtaan, koska koin heitä kohtaan nyt jo murhanhimoa. Minulla oli lyhyt pinna ja huono temperamentti. Pieneksi suojakseni vedin taas hupun pääni yli kasvojeni eteen, jotta häiriköijät näkisivät heti, etten tahtonut olla osana tätä tapaamista. Mikään näistä toimista ei lopulta toiminut. Vaikka kuinka tahdoinkin, pelkät ajatukset eivät selvästikään pitäneet niitä ihmisiä poissa. He tulivat vain kulman luo, eivätkä osoittaneet yksityisyyttä. En jaksanut edes katsoa keitä he olivat.

"Miten niin? Hän on sitten yhtälailla porukassa kuin tekin", kuulin tutun äänen puhuttelevan. Tajusin silloin heti kuka tai no ketkä olivat minun rauhan tyyssijassani. Pystyin vain kiroamaan koko elämäni pystyyn kuullessani Arian muka yllättyneen henkäisyn.

"Sorrel!"

Nostin muka uteliaisuuttani pääni hieman, jotta pystyin silmäilemään ihmisiä jotka hän oli mukanaan tänne raahannut. Sen poika-armeijan joukosta pystyin aistimaan selvää paheksuntaa ja huomasin heidän joukossaan sen kaksikon joka aiemmin ahdisteli Ariaa. Erikoinen menettelytapa...Aria ei näemmä kaihda keinoja.

"Silti mukana...", totesin vahingossa ääneen. Arian hölkötellessä viereeni suljin hitaasti silmäni ja painoin takaraivoni vasten kiviseinää. En olisi millään juuri nyt jaksanut. Toivoin hiusteni peittävän edes puolet tuskastani:

"Miksi juuri minä...käsittämätöntä..."

"Mitä sanoit?" kuulin vierestäni heleän äänen ja tunsin, miten pienet kädet pujottautuivat omani ympärille.
Ne kädet olivat lämpimät. Ne olivat täysin erilaiset kuin omani, mutta tahdoin niistä kauas. Pystyin aistimaan hänestä pahan aikeen.
Huokaisin ensin syvään luoden sitten kysyvän katseen Arian iloisiin silmiin. Tämä virnisti minulle. Mikä tätä tyttöä vaivasi? Mitä hän halusi minusta? Hänestä lähti outo yrttinen tuoksu. Joskus on ihan hyvä olla vain puoliksi ihminen muuten varmaan en ymmärtäisi, mikä oli oikeasti parastani.

"...että ota ystäväsi ja jätä minut rauhaan."

Arian ilme ei värähtänytkään, vaikka pojat taaempana alkoivat nähtävistä hermostua. Tyttö yritti naurahtaen taas epätoivoisesti vetää minut mukaansa ylös maasta.

"Aria, minulla ei ole ollut tai ole aikomustakaan liittyä seuraanne", sanoin närkästyneenä hänen yrityksilleen liikuttaa minua, mutta puhuin kylmällä äänellä. En tosiaankaan osaa lukea näitä ihmisiä.
No kyllä tästä jotain minulle irtosi. Pystyin varmistamaan, että Aria oli juuri sellainen ihmistyyppi jota en osannut lukea. Parempi pysyä kaukana.

Oli jo tarttumassa tämän käsiin ja irrottamassa ne väkisin, kun jokin muuttui. Luulin ensin Arian muuten vain mutisevan harmituksestaan, mutta jokaisen sellaisen yhä oudommalta kuulostavan sanan jälkeen jalkani kokivat kovempaa tarvetta liikkua hänen mukanaan. Oliko hän kenties shamaani, noita, haltija??? Noidat eivät toisaalta tarvinneet tuollaisia mauttomia taikasanoja.Eivätkä haltijat pystyneet näin vahvoihin taikoihin. Minun on varmaan pakko ottaa tämä tosissani. Ariahan kohta onnistuu pimentämään toimintakykyni.

Itsekin yllättyneenä aloin vähitellen muuttumaan. Vaikkakaan ei vaatinut paljoa, että sain itseni taas täysin hallintaan. Pidin varmistuksekseni toisella kädellä huppua punertuneitten silmieni edessä.
En tahtonut niitten hiljentyneitten tollojen tuolla taustalla puuttuvan enää yhtään enempää minun asioihini. Nopeasti huomasin, kuinka Aria hämmentyi. Luultavasti siitä etteivät ne oudot manaukset toimineetkaan minuun, vaikkakin todennäköisesti kaikkiin muihin tässä koulussa kyllä. Pakko kai sitä oli tehtävä, jotain ennen kuin koko kallis ruokavarastoni alkaisi kasvaa vaaleanpunaista homesientä.

Kampesin itseni hitaasti ylös maasta ja tartuin kiinni hänen heiveröisistä olkapäistään. Nostin Arian suoraan eteeni niin, että oma selkäni oli kääntyneenä poikajoukkoa kohti.

"Hei! Mitä meinaat kusipää!"

"Aria lähetään!"

"Se ei oo mikään normaali! Ei kannata yrittää", alkoi kuulua huutoja takaani. Hiljentykää jo loiset, te häiritsette tätä arvokasta tiedon hankintaani.

"Lähtekää tai pieksen myöhemmin teistä jokaisen. Tuliko selväksi!", murisin jotta he kuulisivat. Hetken epäröintiä, pelon tuoksua, askelia pois. Kiitos paljon, olette te niin ystävällisiä. Käänsin kaiken huomioni takaisin Ariaan, joka katseli nyt suoraan silmiini lumoutuneena. Mitä hän nyt niissä näki? Eikun hetkinen, voi rutto. Hetki sitten nostaessani Ariaa jätin silmäni suojatta, kun hätistelin pojat unohdin peittää ne uudelleen. Nyt hän oli nähnyt ne. En kääntänyt katsettani pois, vaikka ehkä olisikin pitänyt. Minun täytyy keksiä jotain. Sitten äkkäsin. Minulla oli vielä mahdollisuus. Oli aika näytökselle.

"Aria, mitä oikein touhuat. Manattuas sitä hiton hepreaa silmiäni alkoi hitosti poltella", esitin vihaista sekä tuskaista pidellen samalla silmiäni. Hetken kuitenkin kesti ennen kuin hän tajusi tehdä jotain. Aria lausui mahdollisimman nopeasti muutaman yhtä oudon sanan kakistellen:

"A-anteeksi!"

Vedin salamannopeasti hiukset vasemman silmäni päälle ja annoin itseni taas ihmistyä. Nyt hän näki taas vain sinisen silmäni ja luulisi kaiken tämän olleen oma vikansa. Olenko ovela, no olen. Hän huokaisi selvästi helpottuneena nähdessään muka normalisoituneen sinisen silmäni.
Olisi aika kadota paikalta. Lisätiedon kiristämisen voin kyllä tehdä ilman väkivaltaakin. Hauskempaa olisi toki nähdä hänen ilmeensä, kun kuulee minun olevan...
No samapa se. Minulla on koko pitkä ikuisuus aikaa. Käännyin sitten lähteäkseni pois järkyttyneen Arian edestä, ääntäkään päästämättä.
Tyttö selvästi yritti silti sanoa jotain perääni, kun nostin reppuni ja katosin ihmismassaan, mutta hänen äänensä ei kantanut. Tai niin hän luuli.

"Miksi se ei tehonnut häneen? Lausuinko jotain väärin!?" pystyin vielä kuulemaan sen kiukkuisen kuiskauksen. Kannattaa pitää varansa, kun sotkee minut asioihinsa.   Tästä saattaa tulla vieläkin kiintoisampaa. Virnistin itsekseni ja vedin huppuani paremmin pääni peitoksi.