SØRREL

Vampyyri ja 6 muuta

Voimani imeytyivät lämpenevään ilmaan, kuin tuhka tuuleen. Johtuen siitä pirun aringosta. Aina silloin tällöin se pilkotti, talven vaalean harmaan, pilvipeitteen takaa. Kuin tehden sen tahallaan. Lämpimät säteet saivat kalmean ihoni inhottavasti kihelmöimään ja samalla veren janoni taantumaan. Energiani hiipui hetki hetkeltä. Heti jokin minussa epäröi, kun sain järkeni takaisin. Kuuluiko minun tosiaan olla tässä tilanteessa, vaikka luulin jo lopettaneeni. Luulin typerästi jo hallitsevani kaikkea sitä vihaa. Olin vampyyri, mutten kuitenkaan. Olin ihminen, mutten kuitenkaan. Siksi siinä tukevasti seisoessani, edessäni laumallinen epätoivoisia susia, kaikki tuntui niin yksinkertaiselta. Heidän alfansa yritti tappaa minut, joten minä yritin hänet. Niin sen vain kuului mennä. Ei ollut muita vaihtoehtoja.

"Älä uskallakaan tulla enää lähemmäs! Saamarin ih...demoni!!" yksi irvisuinen puoleksi sudelta näyttävä nainen ärisi. Hänen tummat hiuksensa roikkuivat sotkuisesti vääristyneiden kasvojen edessä. Puristelin käsiäni hillitysti nyrkkiin. Aina auringon hetkeksi piiloutuessa pilvien lomaan mieleni teki.... repiä heidät kaikki. Aloin selvästi menettää kaiken järkeni janolle. Tiesin sen kyllä hyvin syvällä sisimmässäni. Nyt Sorrel olisivat aivan viimeiset hetket perääntyä. Laitoin adrenaliinista tärisevät käteni puuskaan ja purin huultani niin, että tunsin hampaideni uppoavan hieman huuleeni. Tahdoinko tosiaan tehdä tämän. Kaksi vahvaa ääntä sisälläni huusivat aivan eri asioita, eikä kumpikaan ollut vakuuttavampi.

"Tapa vain kaikki niin hoidat koko ongelman kerralla! Ei pitäisi olla vaikeaa!" nauroi toinen

"Mitä aiot selittää Jessylle, kun tapaatte uudelleen. Sorrel et ole enää murhaaja", toinen ääni puhui hitaasti rauhoitellen. Ongelmana vain oli se, etten näkisi Jessyä tuskin koskaan. En nyt, enkä kuolemassa, jos sellainen on minulla edes edessä. Taivaasen minulla ei ollut enää mitään asiaa jo kun synnyin. Olin aiemmin tehnyt päätökseni pettää Lilyn, joten mikä pidättelisi minua menemästä pidemmälle. Ei yhtikäs mikään, koska tässä maailmassa ei ollut ketään minua vanhempaa. Kai minun jollain tavalla on ylläpidettävä paikkaani ruokaketjun ykkösenä. Niin haluaisi varmasti edesmennyt äitinikin, kuinka kauan sitten hänkin kuoli. No ei sillä väliä, minun oli nyt tehtävä jotain. Valita minä vai minä.

"Taidan vain... päästää teidät kaikki kärsimyksestänne. Niin on helpompi....", laskin käteni hitaasti alas puuskasta. Yritin siispä päästää irti ihmisjärjestäni. Sen pitäisi nyt mennä, niin elämäni oli aiemminkin vaivattomampaa. Suljin silmäni odottaen, mutta miksei mitään tapahdu.

-TAHDOIN UNOHTAA! EI VOI OLLA MAHDOLLISTA, ETTENKÖ MUKA ENÄÄ PYSTY!-

Tartuin molemmilla, auringosta palaneilla, käsillä mustista hiuksistani. Jalkani tahtoivat liikkua, mutten saanut suoraa polkua mieleeni, joten kompuroin paikoillani. Tuskainen ilme kasvoillani, heittelin kehoani levottomasti puolelta toiselle. Vaikka kaikki minussa vain tahtoi päästä helpolla, se en vain ollut enää minä. Kaikkien näiden vuosien ajan olin kulkenut pelkkää alamäkeä. Selvästi tämä oli jokin merkki. Vaihteeksi varmaan voisin tehdä valinnan jonkun muun vuoksi. Mutta miten sellainen toimii, en minä kaiken tekemäni jälkeen osaa.

*

Aurinko paistoi pienelle metsäaukiolle, jonka toisessa päässä makasi tajuton alfa. Toisella puolella hiekkaista aluetta, kaikilla voimillaan omia voimiaan vastaan, taisteleva Sorrel. Laumallinen susia ympäröi johtajaansa Lukea, eivätkä olleet varmoja mitä tehdä. Osa kannatti taktista vetäytymistä, kun vastustaja oli vielä taistelukyvytön. Aggressiivisimmat olivat kuitenkin hyökkäyksen kannalla. Sillä aikaa, kun lauma kinasteli Sorrel alkoi hiljalleen rauhoittua. Hänen kalpea ihonsa oli nyt pahasti palanut. Hiki valui hänen kasvoiltaan auringon alla. Jopa siinä tilanteessaan Sorrel tiesi, ettei susista ollut hänelle mitään vastusta. Nyt olisi otollinen aika hyökätä, kun kukaan ei osannut sitä odottaa. Olisi voinut luulla, että tämän säälittävän esityksen jälkeen hän luovuttaisi. Juuri Sorrelin polkaisemassa vauhtia syöksyäkseen alfan luo, kuului metsästä tuttuja huutoja.