SØRREL

Vanhat ystävät, uudet kujeet

Sorrel antoi susien jäädä omiin oloihinsa, kun suostui hieman yksipuoliseen sopimukseen. Hänen tuli pysytellä ihmislukiosta sekä kodistaan kaukana, kunnes Lily valmistuisi puolen vuoden jälkeen. Tämä ei tietenkään aluksi miellyttänyt Sorrelia, mutta matkustettuaan Jessyn kotikaupunkiin maan rannikolla, hän sai uutta tekemistä. Kaupungin rikollisuus oli muuttunut, eikä Sorrel ollut vieläkään saanut selville kuka oli jättänyt valtavan ruumiskasan hänen nenänsä eteen. 

Myös Aria oli aktiivistunut tutkijan pelissään. Hän sai viimein selville susilta, Sorrelin todellisen luonnon, muttei uskaltanut uskoa näitä sokeasti. Asia oli niin suurta luokkaa. Lily puolestaan hyväksyi jo asian täysin ja koki huonoa omatuntoa Sorrelin tilanteesta. Kummallakin pieni huoli siitä, mitä kävisi kun Sorrel tietää heidän tietävän. Olisiko kaikki ohi sillä sekunnilla vai antaisiko se yli 200-vuotias olento heille armoa.

*

Isä koputti hellästi huoneeni oveen, jonka jälkeen kiltisti odotti lupaani sisään.

"Tule vaan", tokaisin repun pakkaamiseen keskittyen. Otin kirjan toisensa jälkeen pöydältäni samalla lukujärjestystä tarkkaillen. Isä avasi oven empimättä auki jääden kuitenkin ovenkarmiin nojaamaan. Käänsin katseeni hetkeksi hänen haikeaan hymyynsä ja kurtistin kulmiani:

"Onko kaikki hyvin? Lähden ihan kohta, niin sano nopeasti."

"Juu, kunhan olen huolissani. Eihän se poika ole liikkunut lukion lähellä, hän haisee ihmiseltä joten emme osaa lauman kanssa varautua mihinkään", isä puri huultaan turhautuneena. Isä kyllä tiesi hyvin, etteivät he edes voisi tehdä mitään. Täysikuulla heillä saattaisi olla, jotain saumaa sentään. Se kuitenkin olisi hyvin pian ohitse ja Sorrel oli oikeasti kadonnut ilmaan. Huokaisin syvään, mutta olin todellisuudessa iloinen. Hänellä oli tämän tapauksen myötä pitkästä aikaa asia, johon keskittyä. Vei  ajatukset pois kaikesta murheesta. Hans oli meille melkein perhettä, eikä isä vieläkään hyväksynyt päätöksiäni täysin. Hän vain huolehti liikaa, kun äitinkin menehtyminen oli niin yllättävä. Enemmänkin traaginen kuin yllättävä, mutta sitä suuremmalla syyllä.

"Ei ole ollut hänestä merkkejä. Mutta nähdään sitten myöhemmin illalla, nyt pitää mennä!!" halasin isääni vielä ennenkuin juoksin rappuset alas ja suoraan ovesta ulos. Kuulin hämärästi hänen sanovan hyvästit, mutta pian olin jo liian kaukana. Hyppäsin terassilta alas maahan ja tervehdin ulkona liikkuvia laumalaisia kulkiessani kohti tapaamispaikkaamme. Jeremy sekä Molly odottivat jo metsän rajalla, yhdessä juoksimme läpi metsikön kaupunkiin ja sieltä lukiolle. Päästyämme koleasta ilmasta lämpimään rakennukseen Molly heti aloitti:

"Onko Aria sanonut mitään eilisestä??"

"Ei, mutta ei hän ole ikinä minulle jutellut. Enkä syytä häntä, jotenkin minulla on tunne että hän pitää Sorrelista."

"Luulisi, että sellainen tieto aiheuttaisi enemmän tunteita", Jeremy lisäsi kädet taskuissaan. Hän oli mietteliään näköinen. Nyökkäsin tälle myöntelevästi kuitenkin jatkaen:

"Aria tietää meistäkin, eikä hän ikinä siitäkään vaikuttanut yllättyneeltä."

Jeremy avasi luokan oven, jonne menimme sisään peräkkäin. Nyt kaikki aloimme pohtia asiaa. Aria oli kyllä jotenkin oudon neutraali. Ihminen ei yleensä hyväksyisi näitä asioita näin helposti. Vai? Aria oli muutama rivi edellämme ja hän varmaan tunsi katseemme takaraivossaan.

"Jos hän kieltääkin itselleen koko asian, Aria voi olla shokissa", yritin kuiskata puolustuksen. Jeremy pudisti päätän:

"Kyllä minä haistaisin hänestä pelon, sinä myös Lily."

Purin kieltäni harmissani, koska Jer oli oikeassa. Mollylta vieressäni kiinnostus oli nopeasti lakannut. Näytti, että hän nukkuisi nyt jo, vaikkei tunti ollut edes alkanut. No jaa, oliko Aria ihmiseksi tosiaan liian rauhallinen. Tuntui väärältä epäillä häntä sellaisesta. Aika vähän todisteita meillä oli, hänen syyttämiseen mistään.